All language subtitles for Dario.Argento.Panico.2023.NORDiC.1080p.AMZN.WEB-DL.H.264-PANDEMONiUM.fi

Hän on pikemminkin maalari -

tai muusikko,

mutta hän käyttää elokuvaa medianaan.

Hänen murhansa, raakuuteensa -

ja pahanlaatuisuutensa on hallitsematonta,

mutta kameratyöskentely
ja tarinankerronta on hallittua.

Varovasti, siirrän sen.

Toiselta puolelta.

Attilio, ravistele toiselta puolelta.

Minä alhaalta, ja sinä ylhäältä.

Kun koiria ei ole.
-Ravistele lehtiä.

Hyvä.

Esitämme, että joku kulkee niistä läpi.

Mitä Dario Argento pelkää?
-Montaakin asiaa.

Mikä on suurin tämänhetkinen pelkosi?

Olen todella pelokas.
Siksi työskentelen pyhinäkin.

Kuvausaikaa on enää vain pari päivää.
Pelkään sitä.

Tämä filmi on kuin ihminen.

Morsian, jonka tapaaminen pelottaa,
vaikka hän ei koskaan torju minua.

Silti minua pelottaa hieman.

Tunnetko tuulen?

Kuinka kauan olemme istuneet autossa?
-Varmaan jo melkein tunnin.

Emmekö löytäneet paikkaa lähempää kotia?

Maalla voit olla enemmän eristyksissä.

Dario Argento viimeistelee
elokuvansa käsikirjoitusta hotellissa,

kuten hän teki
vanhojen kulttielokuviensa kanssa.

Tällä kertaa mukana on kuvausryhmä,
joka tekee dokumenttia hänen elämästään.

Huomenta, maestro. Tervetuloa.
-Huomenta.

Esittelen sinut henkilökunnalle.

Huomenta. Ilaria.

Huomenta. Luce.
-Huomenta. Jaime.

Seuratkaa minua.
Meillä on tervetuliaisbuffetti.

Kiitos.

Äitini oli Elda Luxardo,
tunnettu valokuvaaja 40-60-luvulta.

Hänen erikoisalaansa oli
naisten kauneuden esittäminen.

Kouluni oli lähellä äitini studiota,

joten kävin siellä usein.

Hän kuvasi sen ajan diivoja,

kuten Lorenia ja Lollobrigidaa.
Uskomattomia kaunottaria.

Olin pukuhuoneessa,
kun heitä ehostettiin ja puettiin.

Tein läksyjäni, mutta katselin samalla,

kun heitä meikattiin.

Haistan yhä meikin tuoksun.

Kun sitten olin
kuvauspaikalla ensimmäistä kertaa,

tiesin,
miten kuvata nainen parhaalla tavalla.

Naiset ja tytöt
ovat tärkeitä elokuvissani,

koska muistan, miten
äitini esitti heidät ja korosti heitä.

Elokuva alkaa seitsemän päivän päästä.
Viimeisinä päivinä -

emme kuvaa sunnuntaisin.
Katsokaa, kuinka söpö hän on.

Hän on söpö.
-Eikö vain?

Mistä pidät eniten naisessa?
-Kasvoista.

Hänen elokuvansa
ovat ennen kaikkea viihdyttäviä.

Niitä ei katsota
saadakseen seksuaalista tyydytystä.

Niitä katsotaan,
koska ne ovat jännittäviä.

Ne herättävät sydämentykytystä,

joka ei ole
aseksuaalista tai seksuaalista.

Se on puhdasta jännitystä,

kuten lapsella,
joka maistaa Coca-Colaa ja haluaa lisää.

Darion elokuvissa
katsotaan kirkuvia naisia.

Joko teatterissa tai ei,
kirkasvärisenä ja käsineet käsissä.

Se on kaunista ja jännittävää,
ja sitä haluaa lisää.

Kotimme oli täynnä elokuvaa.

Äitini oli
kuuluisa elokuvatähtien kuvaaja.

Isäni johti Unitaliaa,

joka vei italialaisia elokuvia ulkomaille.
Hän tunsi tuottajia.

Hän matkusti Gina Lollobrigidan
ja Sophia Lorenin kanssa.

Maailmamme oli elokuvaa,
ohjaajia, näyttelijöitä ja valokuvaajia.

Heitä oli kaikkialla.
He olivat ystäviämme.

Lapsena olin lomalla
Dolomiiteillä perheeni kanssa.

Illalla kävimme
elokuvateatterissa kylällä.

Siellä esitettiin
Claude Rainsin Suuren o opperan kummitus.

Pidin siitä hirveästi.

Se paljasti sielusta osia,
joista en ollut tietoinen.

Tietynlaista sairasta rakkautta,
josta en ollut tietoinen.

Se oli ensimmäinen kerta,
kun koin sellaisia tunteita.

Äidilläni ei ollut tavanomaista lapsuutta.

Hänen isänsä oli seikkailunhaluinen.

Hän matkusteli Keski-Brasiliaan,

eikä epäröinyt ottaa perhettään mukaansa.

Äitini syntymäpaikka ei ole tiedossa.
Se oli jossain.

Pienenä hänellä oli
kommelluksia myrkkyhämähäkkien kanssa.

Hänen lapsuutensa oli sellaista,
ja se vaikutti -

myös Darion kasvatukseen.

Sota-aikaan, vuonna 1941,
kun Dario oli vastasyntynyt,

äiti vei hänet tapaamaan isää,
joka oli Sloveniassa sotimassa.

Hän ei halunnut olla miehestään erossa.

Isoäitini ei puhunut mielellään työstään.

Hän oli suuri taiteilija,
mutta jätti sen tultuaan raskaaksi.

Ehkä vastentahtoisesti.
Hän ei ikinä puhunut siitä.

Kun pyysimme häntä ottamaan perhekuvia,
hän kieltäytyi.

Kun otimme yhteiskuvia,

hän poseerasi oudon retrosti,
kuten valokuvissaan.

Hän ei ikinä opettanut
minulle valokuvausta,

mutta opin paljon hänen kuvistaan.
Niin isänikin taisi tehdä.

Lähes yliluonnollista estetiikkaa.

Chiaroscuroa, myyttisiä asentoja.

Niin täydellistä estetiikkaa,
että se lähes aiheutti komplekseja.

Isäni kannusti Dariota lukemaan,
koska se on kulttuurin perusta.

Isälläni oli suuri kirjasto.

Siinä oli paljon kirjoja.
Luin monia niistä.

Ne olivat aikuisten kirjoja,
mutta luin ne lapsena.

Mistä on kyse, Dario?
Vaikutat hämmentyneeltä.

Minne helvettiin toit minut?

Mitä? Tämä on kuuluisa hotelli.
-Vihaan niitä.

Haluat kirjoittaa kuuluisissa hotelleissa.
-Niin, mutta vihaan niitä.

Etkö halua kirjoittaa elokuvaa täällä?
-En tiedä. Ehkä.

Saisimmeko hedelmämehua?
-Totta kai.

Kiitos.

Koska isällä
oli yhteyksiä elokuvalehdistöön,

opiskelujen jälkeen Dario lähetettiin -

harjoittelijaksi
Giornale dello Spettacoloon.

Se oli italialaiselokuvan
virallinen aikakauslehti.

Sitten hän työskenteli Paese Seralle,
mutta hän oli avustajan avustaja.

Hänet lähetettiin arvostelemaan balettia -

ja muita asioita,
joista muut eivät olleet kiinnostuneita.

Dario Argento, ohjaaja.

Kuinka kauan olet ollut ohjaaja?
Aloititko ohjaajana?

En. Olen ollut merimies.
Olen ollut monissa satamissa.

Nuorempana olin kriitikko.

Sitten olin elokuvakäsikirjoittaja.
Ajattelin, että se olisi urani.

Pidin siitä,
että sain kirjoittaa yksin kotona.

Rakastin sitä.

Marisa oli luokkatoverini lukiossa.
Opiskelimme yhdessä.

Eräänä päivänä opiskelimme
molemmat koulukaverini luona.

Olimme myöhässä.

Pyysin Dariota antamaan meille kyydin.
Olimme niin kaukana.

Minua ärsytti hieman,
koska hän kävi Marisan luona -

ja jutteli hänen kanssaan 15-20 minuuttia,

vaikka odottelin heitä.

Miksi rakastuit Dario Argentoon?

Mahtavaa.

Rakastuin, koska en voinut muutakaan,
koska tunsin hänet.

Kävin lukiota
ja olin hänen sisarensa koulukaveri.

Meistä tuli ystäviä,

ja sain mahdollisuuden tutustua
hänen kuuluisaan veljeensä,

joka työskenteli jo
sanomalehden viihdeosiolle.

Se oli hurmaavaa
kaltaiselleni 18-vuotiaalle.

Tietenkin rakastuin häneen.

Yllättävämpää oli,
että hän rakastui minuun.

Olen tulossa. Täällä on kaikki hyvin.

Dario on kotiutunut.
Tiedät, millainen hän on.

Aluksi hän vihaa seuraa,
sitten hän rauhoittuu.

Täällä on kaunista, mutta kuumaa.
Ehkä voi käydä uimassa.

"Se italialainen huolestuttaa minua."

Näin sanoi
trillerin mestari Alfred Hitchcock -

nähtyään
Dario Argenton ensimmäisen elokuvan.

Hänen tapansa käyttää kameraa
vaikutti minuun.

Se seurasi etsivää,
joka kiipesi portaita ylös.

Sitten se kääntyi ja seurasi häntä taas.

Kamera kertoo paljon.

Toinen, joka vaikutti minuun,
oli Sergio Leone,

joka kirjoitti Huuliharppukostajan
minun ja Bernardo Bertoluccin kanssa.

Hän oli työskennellyt
kuuluisimpien käsikirjoittajien kanssa.

Hän oli tekemässä elokuvan,
jonka pääosassa oli nainen.

Hän ajatteli,
että tietynikäiset käsikirjoittajat,

eivät ymmärtäneet naisia,
eivätkä osanneet kirjoittaa heitä.

Hän halusi nuorempia kirjoittajia,

jotka hänen mielestään
ymmärsivät naisia paremmin.

Käsikirjoituksen tekemisessä kesti kauan,
mutta naishahmo onnistui.

Suudeltavan näköinen nainen.
Ei perinteinen, vaan moderni.

Jos joku ei vielä tajunnut,
olemme Kuoleman linnun kuvauksissa.

Se on trillerielokuva,
jota kuvataan Roomassa.

Salerno ei tarvitse itse ohjeita,
vaan hän antaa niitä nuorukaiselle,

josta tulee uhri. Vai onko hän murhaaja?

Trillerissä on oltava mysteeriä,
ja ohjaaja Argento ei paljasta mitään.

Taidegalleriassa tai taivaan alla
ei ole vielä näkynyt kuoleman lintuja.

Paljastamme salaisuuden uteliaille.
Valmiina?

Hän oli jo saanut nimeä
merkittävien käsikirjoitusten tekijänä,

mutta ohjaaminen on erilaista.
Ohjaaja on vastuussa kaikesta.

Muistan ensimmäisen päivän.
En ollut paikalla, mutta kuulin tarinan.

Hän ei kuvannut mitään.
Hän oli niin hermostunut,

että hän halusi vain tutustua ympäristöön.

Isäni pyysi häntä rauhoittumaan.

Se oli tunteikasta Dariolle.

Hänellä ei ollut kokemusta ohjaamisesta.

Vain suurista elokuvista,
joita hän oli nähnyt,

analysoinut ja keskustellut
ystäviensä kanssa.

Mutta sen jälkeen hän pääsi vauhtiin.

Muistan Salvatore Argentoa lämmöllä.
Työskentelimme paljon yhdessä.

Hän oli todella antelias ja energinen.
Hän tiesi kaiken elokuvasta.

Hän oli jo toiminut tuottajana
ennen Kuoleman lintua.

Kukaan muu
ei halunnut Darion ohjaavan sitä.

Käsikirjoituksesta pidettiin,
mutta Dariota ei haluttu ohjaajaksi.

Salvatore oli
kaikkien hänen elokuviensa takana.

Hän hoiti sopimukset ja neuvottelut.

Isän ja Darion riitelyt olivat kuuluisia.

Isällä oli budjetti,
jota ei tietenkään saanut ylittää.

Dariolla oli mielestään oikeus ylittää se
saavuttaakseen tietynlaisen efektin.

Se johti kiihkeisiin riitoihin,
mutta ne kestivät vain alle tunnin.

Argento keksii paljon uusia asioita.

Hän jatkaa siitä,

missä Mario Bava
ja giallo-elokuvat olivat.

Mutta hän lisää kiihkeän -

ja hereettisen tunnelman.

Hän yhdistää sen kauhuun,

lähes kosmiseen -

vihaiseen ja pahaan universumiin.

Kaikki Argenton elokuvissa yrittää tappaa.

Dario, kuten Scarfacessa sanotaan,
on pilvessä omasta tavarastaan.

Hän tuntuu saavan väristyksiä kauhusta.

Eräs elokuva, joka ei taida olla gialloa,
koska siinä ei ole jännitystä -

eikä murhamysteeriä,

vaan lähinnä eroottisia kuvauksia -

miehistä murhaamassa naisia,
on Michael Powellin Kurkistelija.

Kurkistelijan estetiikkaa
näkyy paljon Kuoleman linnussa.

Muistan puhelun, joka
käytiin vanhan seinäpuhelimen kautta -

Sergio Corbuccin kanssa.
Hän kirjoitti teoksen nimeltä Incubus,

josta tuli elokuva
La ragazza che sapeva troppo.

Kuoleman linnusta oli tullut hittielokuva.

Sergio, joka oli mukava henkilö,
sanoi isälleni:

"Meidän elokuvamme on liian samanlainen.
Mitä teemme?"

Isä vastasi: "Mitä sille mahtaa?
Se oli hyvä elokuva, meidän ei.

Ollaan tyytyväisiä,
että Italiassa on joku,

joka saa yleisöä katsomaan elokuvia,
joista me pidämme."

Kun näin Kuoleman linnun,
hänen ensimmäisen elokuvansa,

pelästyin niin,
etten muistanut siitä mitään.

Isäni katsoi sen Lombardon kanssa.
En halunnut mennä,

koska tiesin,
ettei Lombardo pitäisi siitä.

Elokuvan jälkeen he sanoivat isälleni,
etteivät he halua sellaista.

Se oli erilainen trilleri,
kuin mihin oltiin totuttu.

Muut olivat geneerisiä.
Se oli todella outo -

ja täynnä uusia ideoita.

Sitten kaikki menivät
Lombardon suureen studioon.

Lombardon vieressä istui
hänen kuuluisa sihteerinsä Cesarina.

Hän söi voileipää,
ja hänen kätensä tärisivät.

"Mikä hätänä, Cesarina? Miksi täriset?"

Hän sanoi:
"Se oli pelottava ja vaikuttava elokuva."

Lombardo sanoi, ettei
Cesarina ymmärtänyt mitään elokuvista.

Kun kävin katsomassa elokuvan -

ja näin niin paljon yleisöä teatterissa,

olin todella ylpeä veljestäni.
Hän tuntui tärkeältä.

Dario Argento on ohjaaja,
joka avasi uuden ulottuvuuden -

kauhun ahdistuneessa maailmassa.

Dario kertoi itse,
kuinka hän oli pelännyt -

Rooman pommituksissa vuonna 1943.
Hän oli traumatisoitunut.

Hän taisi muistaa sen pitkään,

mutta tietyllä tavalla
hän puhdistautui siitä puhumalla -

ja pelottelemalla
minua lapsena talossamme.

Pelolla on minulle abstrakti merkitys.
Teen elokuvia,

jotka kunnioittavat
yksityisyyttäni ja syvällisyyttäni.

Mutta en tiedä, mitä aito pelko on.

Kun katsoin elokuvia
lapsena vanhempieni kanssa,

muistan, että jännityskohtauksissa,
kun murhaaja ilmestyi taakse,

äitini huusi. Se lisäsi pelkoamme.

Mutta ei ollut sallittua olla pelkuri.

Asuimme suuren aristokraattirakennuksen
yläkerrassa.

Hän jahtasi minua
rakennuksen pimeillä käytävillä -

ja pelotteli minua.
Pyysin häntä lopettamaan.

Hän kokeili, mikä on pelottavaa.

Kun elokuvasta tuli menestys,
Lombardo soitti minulle ja sanoi:

"Olemme tyytyväisiä.
Olemme aina ihailleet ja tukeneet sinua."

En muistuttanut, että hän oli
halunnut korvata minut kesken elokuvan.

Vuonna 1970 eräs elokuva
herätti maailman kiinnostuksen.

Se oli suuri menestys
Hitchcockin Yhdysvalloissa,

jossa se tienasi
2 miljoonaa dollaria avausviikonloppuna.

Elokuva on Dario Argenton Kuoleman lintu.

Italialainen elokuva ei ollut koskaan -

noussut suosituimmaksi elokuvaksi
Yhdysvalloissa.

Toinen mielensä täysin muuttanut henkilö
oli pääosan esittäjä Tony Musante.

Riitelimme koko elokuvan teon ajan.

Hänestä olin tulokas,
joka ei tiennyt, mitä teki.

Minulla oli oudot työskentelytavat.
Kuvasin kamera vinossa.

Hän ei pitänyt siitä.

Ennen kuvausten loppua -

hän tuli luokseni ja halusi lyödä minua.
Hän hakkasi ovea.

"Avaa ovi, Argento!" Hän potki ovea.

Olin hiljaa.

Kello oli kymmenen illalla.
Esitin, että olin elokuvissa.

En ollut kotona. Hän saisi hakata ovea.

Se kyllä kestäisi. Mitään ei tapahtuisi.
Lopulta hän kyllästyi ja häipyi.

Elokuvasta tuli suosittu,
erityisesti Yhdysvalloissa.

Sain puhelun Musantelta.

Hän sanoi olevansa tyytyväinen.
Olimme onnistuneet yhdessä.

Sanoin: "Ei se niin mennyt.

Riitelimme koko elokuvan ajan.
Emme tulleet lainkaan toimeen."

Hän toi
italialaisen giallo-trillerin muotiin.

Dario Argento, 29-vuotias,
vain kaksi elokuvaa,

kaksi eläintä,
lintu ja kissa, kaksi jättimenestystä.

Lähes 3 miljardin liiran tulot.

Nyt Argento kuvaa elokuvaa,
jonka nimessä on neljä kärpästä.

Tapasin Michael Brandonin Los Angelesissa.

Jokin hänessä herätti heti kiinnostukseni.

Hän muistutti minua.

Neljä kärpästä harmaalla sametilla
on elokuva,

jonka aikana koimme ensimmäisen kriisimme.

Huomasin, että päähenkilöt
muistuttivat erehdyttävästi meitä.

Mutta mihin pisteeseen asti
he vastasivat meitä?

Uskoiko hän,

että meidän välillämme
tapahtuisi jotain niin ikävää?

Se oli avainkysymys.

Vaimoni oli mukana ensi-illassa.

Lopussa hän kysyi, mitä hän oli tehnyt,
että hänet esitettiin sellaisena.

En ollut ajatellut
näyttelijättären valinnassa,

että hän muistutti vaimoani -

käytöksen, kasvojen ja hiustyylin suhteen.
Eli todella paljon.

Jokainen saa inspiraatiota
elokuviin omasta elämästä.

Torinolainen velho halusi,
että elokuvan nimessä olisi eläimiä.

Ensimmäiseen elokuvaan ne kuuluivat.
Säilytin ne toiseenkin.

Tässä elokuvassa
se on kaikkein oleellisinta.

Koska Neljä kärpästä harmaalla sametilla
-trillerin ratkaisu -

on juuri sen nimen selvittäminen.

ITALIAN YLEISRADIOYHTIÖ RAI ESITTÄÄ

Näette ensimmäisen
neljästä televisioelokuvasta.

Se on myös ensimmäinen tapaamisistamme.

Tähän asti
olen keskittynyt vain teatterielokuviin.

Dario päätti tehdä TV-elokuvia,
koska siihen aikaan Italian yleisradio -

oli päättänyt uudistua.

Hänen työnsä RAI:lle johti -

yleisön protesteihin.

He odottivat näkevänsä
Melissan tai jonkin vastaavan,

mutta päätyivätkin
helvetilliseen painajaiseen.

Kirjoitimme TV-sarjan
Alfred Hitchcock mielessä.

Sanoin, että hänen piti esitellä se.
Olin nähnyt hänen näyttelevän.

Näyttelevän tosielämässä.

Sen jälkeen hänellä
oli tunnistettavat kasvot.

Yleensä ohjaajat
tunnistetaan vain jotenkuten.

Näyttelijät tunnistetaan paremmin.

Projektista seurannut suosio -

miellytti meitä, mutta...

...se johti tilanteisiin,

joissa meitä
pysäyteltiin ja häirittiin jatkuvasti.

Emme saaneet olla edes kaupassa rauhassa.

Hitto, se on hajonnut.

Mitä nyt teen?

Maine ei tee hyvää parisuhteelle.
Huomasimme sen.

Se aiheutti -

katumusta, mutta päätimme -

siirtyä eteenpäin.

Le Cinque giornate kertoo paljon
hänen taiteellisesta suuntauksestaan.

Hän kokeili runollista tyyliä.

Komedia on itse asiassa
tärkeä osa hänen työtään.

Se, että se oli käsittääkseni floppi,

oli harmi, mutta myös varoitus.

Hän sanoi itselleen,
että hän pysyisi omassa genressään.

Le Cinque giornate
oli hänelle todella tärkeä.

Valtaosa italialaiskriitikoista sanoi:

"Harmi, että Argento haaskaa
kykyjään naurettavissa trillereissä.

Hänen pitäisi tehdä vakavampia elokuvia."

Dario halusi osoittaa,
että hän oli monipuolinen ohjaaja.

Mielestäni elokuvan epäonnistuminen -

sai hänet hakemaan revanssia.

Sen jälkeen hän teki Verenpunaisen kauhun.

Kirjoitin Verenpunaisen kauhun
ollessani maalla mökillä -

pimeässä yksin eristettynä.

Menin sinne aamuyhdeksältä -

ja palasin vasta
illalla auringonlaskun aikaan.

Se oli välillä pelottavaa.

Matkustin syvälle -

sieluni syvyyksiin.

Tunsin välillä pelkoa ja ahdistusta.

USKOMATON TAPAHTUMA

Verenpunainen kauhu
oli ensimmäinen Argento-elokuvani.

Siinä oli kaikki giallon ominaisuudet,

mutta se oli paljon tyylitellympi.

Argento liikutteli kameraa.
Siitä tuli hahmo.

Kamera liikkui sulavasti ja leikkisästi.

Se muotoili Hitchcockin kameran uudelleen.

Verenpunaisessa kauhussa
on kuitenkin myös paljon asioita,

jotka saavat eurooppalaisen suurkaupungin
vaikuttavan muinaiselta ja pahalta.

Ympäristö on vaarallista.
Siellä on Fiat-autoja,

kauniita laatikoita ja ravintoloita.

Kuin Hopperin Nighthawksissa.

Urbaaneja elementtejä, mutta niiden alla -

on pakanallista raakuutta.

Eri kaupunkien palapeli muodostaa
kuvitteellisen kaupungin.

Se oli hieno idea.
Se vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä,

mutta se antoi
elokuvalle ainutlaatuisen hohdon.

He olivat Italiassa,
mutta eivät missään tietyssä kaupungissa.

Argento teki Verenpunaisen kauhun musiikin
Giorgio Gaslinin kanssa,

kuten jo Le Cinque giornatessa.

Hän halusi rockimpaa musiikkia,

koska Gaslini
oli aika perinteinen säveltäjä.

Hän sanoi äänisuunnittelijalle,
Cinevox-yhtiön Carlo Bixiolle,

että hän halusi
Pink Floydiä tai Deep Purplea.

Carlo pyysi Dariota
kuuntelemaan tuottamaansa bändiä.

Dario tuli studioon kuuntelemaan bändiämme
ja sanoi meidän kelpaavan.

Olimme aikamoisia häiriköitä,

koska yhdistimme 70-luvun rockia -

trilleriin. Niin ei oltu aiemmin tehty.

Olin jo tehnyt menestyneitä elokuvia,

mutta ajattelin tehdä jotain erilaista.

Jotain unenomaista ja epärealistista.

Tein eri taidetyylien cocktailin.

Siinä oli Torinon fasistista tyyliä
ja art deco -arkkitehtuuria.

Suuri pata täynnä tavoitteitani.

Kun Verenpunainen kauhu ilmestyi,

myimme miljoona levyä ensimmäisen
kymmenen kuukauden aikana.

Se riitti siihen aikaan kultalevyyn.

Nykyään koko diskografia myy miljoonan.
Ne olivat eri aikoja.

Teimme kenties parhaiten myyneen levyn -

Italian historiassa.
Sitä myytiin neljä miljoonaa kappaletta.

Hän oli nainen,
jossa oli paljon luonnetta, tärkeyttä -

ja kulttuuria. Hän oli hyvin oppinut.
Hän inspiroi minua suuresti.

Matkustimme paljon
yhdessä ympäri maailmaa.

Hän tuki minua.

Tutkimme idän ja Andien sivilisaatioita.

Hän oli minulle todella tärkeä.

Sitten se päättyi, mutta toisaalta -

kaikki päättyy joskus.

Kuinka tärkeää rakkaus on sinulle?
-Se on tärkeää kaikille.

Mutta uskon, että nykyaikana -

Danten muinainen rakkaus -

ei ole enää niin voimakasta,

koska häiriötekijöitä on niin paljon.
Televisio ja matkustaminen.

Entisaikaan ihmiset asuivat
pikkutaloissa ilman valoja.

He palelivat kynttilänvalossa
ja tarvitsivat viittoja.

He olivat sairaita ja pahanhajuisia
ja heillä oli huonot hampaat.

Ennen vanhaan rakkaus
oli ainoaa viihdettä ja vapaa-aikaa.

Nykyään on paljon enemmän tekemistä:
diskoja, matkustusta,

jalkapalloa ja videopelejä.

Se ei ole enää
maailmankaikkeuden keskipiste.

Suspiria oli kuin virtahepo olohuoneessa -

perheellemme ja elämälleni.

Äitini kertoi siitä yhden tarinan,
ja isäni toisen.

Äitini mielestä se on
hyvin henkilökohtainen tarina.

Se oli isoisoäitini tarina. Noituutta -

ja asioita,
jotka olivat osa äitini maailmaa.

En muista isäni ikinä tutkineen taikuutta,

mutta äidillä oli aiheesta monta kirjaa.
Hän oli kiinnostunut siitä.

Suspirian luoma genre
ei ollut jäljittelemätöntä.

Sen musiikkia on jäljitelty valtavasti.

Varsinainen Goblin-soundi
on pikemminkin Suspiriaa.

Onko valmista? Nyt.

Avaimen avulla saamme tietää,
mihin opettajat menevät öisin.

Löysin sen eilen.
Kirjoitin kaiken ylös sinulle.

Susy, et tiedä mitään noidista.

Teimme paljon kokeiluja.
Käytimme etnisiä soittimia,

kuten kreikkalaista busukia
ja intialaista tablaa.

Paetkaa Suspiriaa.

Sitten tein
moogilla elektronista musiikkia.

Se oli avantgardemainen teos.

Kuuntelen sitä yhä.
Olimme aikaamme edellä.

Se tilanne oli
vanhempieni suhteen lopun alkua.

Suspiria-niminen lapsi
kuului heille molemmille.

Elokuva oli lapsi,
jonka he olivat tehneet yhdessä -

rakkaudella ja intohimolla.

Mutta käsittääkseni
äitini halusi esittää pääosaa.

Hän puhui siitä paljon.

Hän oli siitä katkera lopun elämäänsä.

Emme oikeastaan puhu siitä,

mutta se on
hänen rakastetuin elokuvansa ulkomailla.

Tunnistan äitini tarinasta.

Siinä on paljon häntä.
Samoin Inferno 80:ssa.

Lempiharrastukseni
oli kauhuelokuvien vuokraaminen.

Sitä kautta näin Suspirian.

Kuten kaikkien huumeiden kanssa,

ensimmäinen kerta on kokeilua,
toisella kerralla on koukussa.

Siitä alkoi pitkäaikainen pakkomielteeni
ja kiinnostukseni -

hänen työtään kohtaan.

Uskon, että monet hänen elokuvistaan -

ovat pikemminkin moderneja satuja -

kuin mitään muita.
Se tekee niistä ajattomia.

Tutustuin hänen työhönsä Suspirian kautta.

Kun mietin sitä elokuvaa
kaikkien näiden vuosien jälkeen...

Minulle huomionarvoisinta oli -

musertava määrä tunnetta,
joka vuoti ylitse -

ja otti haltuunsa
henkisesti ja fyysisesti.

Se on myös äärimmäinen kokaiinielokuva.

Yhdessä vaiheessa
hänen diileriltään loppui kokaiini.

Hän keskeytti elokuvan,
koska se oli niin abstrakti konsepti.

Se tekee elokuvasta niin kiinnostavan.

Minua hermostuttaa kuvausten alussa.
-Miksi?

En pääse eroon stressistä,

jota elokuvan teko aiheuttaa.

Masennun ja harkitsen itsemurhaa.

Ei pitäisi sanoa niin,
mutta tänään paljastan kaiken.

Ikkuna houkutteli
minua hyppäämään siitä ulos.

En tiedä miksi. Elokuvalla meni hyvin.

Pidin hauskaa.
Kävin paljon ulkona erottuani.

Olin sinkku ja tapailin paljon naisia.
Se oli hienoa.

Asuin hotellissa Via Venetolla,

kun tein Suspiria-elokuvaa.

Joka ilta tunsin halua
hypätä ikkunasta ulos.

Puhuin siitä lääkärituttuni kanssa.
Hän sanoi:

"Laita kaappi ikkunan eteen.
Onko sinulla sellaista?"

Laitoin ikkunan eteen kaapin,
pöydän ja tuolin.

Itsemurha-ajatukset syntyvät nopeasti.

Ne tulevat yllättäen,
ja jos on siirrettävä kaappia,

ja käännettävä ja avattava sitä,
ne katoavat.

Miksi halusit kuolla?
-Siihen ei ollut mitään syytä.

En tiedä,
miksi ne ajatukset valtasivat minut.

Olin onnellinen. Omituista.

Eivätkö tyttäresi olleet
sinulle syy jatkaa elämistä?

Itsemurha-ajatukset saivat
minut surulliseksi heidän vuokseen.

Mutta olin muutenkin surullinen,
koska minusta ei ollut heille apua.

Hän on perheeni, maailmani ja kaikkeni.

Niin on aina ollut.
Äitini matkusti paljon töiden vuoksi.

Olin aina hänen kanssaan.
Hän on kiintopisteeni.

Hän on isäni.

Miten viihdyt täällä?
-Aluksi ajattelin, että täällä on kauheaa.

En pitänyt hotellin vieraista,
mutta ilmasto on hyvä.

Olen koko ajan yksin ja kirjoitan.

Näen ihmisiä vain, kun käyn syömässä.

Muuten en tapaa ketään.
Toimin aina samoin.

Niin käy aina kaikissa hotelleissa.

Perheeni oli läheinen,
kun isoisäni oli elossa.

Sunnuntaisin söimme lounasta yhdessä,
kuin perinteinen keskiluokkaperhe.

Hän halusi pitää koko perheen lähellä.

Kun hän sairastui, perhe hajosi.
Emme enää lounastaneet yhdessä.

Muistan, että
äitini vihasi keskiluokkalaislounaita.

Minun mielestäni ne olivat mahtavia.

Isälläni on keskiluokkainen sielu,

joten ne olivat tärkeitä
hänen tasapainolleen.

Hänellä oli tunnehuippuja työnsä vuoksi,

joten voimakas perusta tuki häntä -

ja tasapainotti.

En tiedä, minkä hinnan maksan
alkemistien sääntöjen rikkomisesta.

Näen yhä unta,
että työskentelen sen elokuvan parissa.

Kollegamme kokemus varoitti meitä olemaan
suututtamatta maallikkoja tiedoillamme.

Kaikki sen parissa työskennelleet
tiesivät sen olevan jotain erityistä.

Minulle hänen mestariteoksensa
ovat Inferno 80 ja Suspiria.

Infernossa tajuaa, että
elokuvat ovat osa suurempaa palapeliä.

Saa käsityksen,
että kyse ei ole vain talosta,

uhrista ja murhaajasta.
Koko universumi on sekaisin.

Argenton elokuvissa
tapahtumat ilmestyvät tyhjästä.

Antikvaari hukuttaa kissanpentuja,
ja rotat alkavat syödä häntä.

Sitten myyjä tulee ja tappaa hänet.

Se on järkyttävää.
Se tuntuu surrealistiselta,

mutta yhteenkuuluvalta.

Sitä ei kyseenalaista.
Universumi on pahansuopa.

Saduissa ja taiassa
on olemassa julistamisen voimaa.

Jos toteaa jotain, se on myös totta.

Se toimii näin:

"Olipa kerran prinsessa,
joka asui lasivuoren huipulla."

Siinä kaikki. Ei tarvitse selittää,
miksi vuori on lasinen -

tai miksi prinsessa asuu sen huipulla.

Niin vain on. Argento tekee sitä.
Vedenalainen huone on olemassa. Vaikka.

Nukke ilmestyy seinän takaa. Vaikka.

Huone on täynnä piikkilankaa,
johon jää kiinni. Vaikka.

Hän toteaa universumin mahdottomuuksia -

sellaisella varmuudella,
että ne ovat olemassa.

Kun Dario teki Inferno 80:n
amerikkalaiselle tuotantoyhtiölle,

he halusivat selittää,
miten maailma toimi.

He olivat tottuneet opettamaan
tekemään elokuvista tuottoisia.

Dario ajatteli:
"Meillä on amerikkalaista rahaa.

Voimme tehdä vieläkin hullumpia asioita.

Teemme yhtä hulluja elokuvia kuin Fellini.

Hulluja, unenomaisia ja suosittuja."

Satyriconissa Fellini
käytti amerikkalaista rahaa.

Hän sai vapauden tehdä
niin äärimmäisen elokuvan kuin halusi.

Dario ajatteli, että hänellä oli tarpeeksi
rahaa ylittää elokuviensa hulluuden.

Sitten he sanoivat, että
jokin ei käynyt narratiivisesti tai muuta.

Darion isä oli ollut hänen tuottajansa,
tukenut häntä -

ja suositellut häntä
rahoittajille ja levittäjille.

Hän ei käsittänyt heidän näkemyksiään -

tai sitä,
että raha säätelisi hänen työtään.

Inferno 80 on kirjoitettu unenomaiseksi,

kuin Luis Buñuelin
Kulta-aika ja Andalusialainen koira.

Sellaista oli vaikeampi ymmärtää.

Se on elokuva,
jonka tekeminen kesti pitkään.

Kirjoitin sen osaksi
New Yorkissa talvella lumen keskellä.

Olin hotellissa ja kirjoitin.
En kuitenkaan ollut tyytyväinen.

Kuukaudet kuluivat. Se oli vaikeaa.
Se oli salaperäinen alkemiaelokuva.

20th Century Foxin johtaja
katseli sen kanssani.

Sen loputtua hän sanoi,
ettei ymmärtänyt kaikkea,

joten yleisökään ei varmaan ymmärtäisi.

Se julkaistiin muualla,
mutta ei Yhdysvalloissa.

Amerikkalaisyleisö
ei ollut tottunut elokuviin,

jotka olivat niin salaperäisiä
ja täynnä mysteerejä.

Annoin yleisön katsella kohtauksen -

ja yrittää päätellä, mitä se tarkoitti.

Englannin kaltaisissa maissa -

siitä tuli suuri menestys,

joten arvoitukset kiinnostivat yleisöä.

Yritätkö pelotella minua?

Tämä on Blitz, salama pimeydessä.

Kuunnellaan musiikkia.

Hitaasti.

Nopeammin. Hyvä.

PELKOA EI VOI PAETA

Pelkoa ei voi paeta oli tavallaan -

perinteinen murhamysteeri
Agatha Christien tapaan,

mutta Darion käsissä
siitä tuli surrealistinen muotinäytös.

Pelkoa ei voi paeta
vei Argenton menneisyyteen.

Hän teki taas perinteisen trillerin,
jossa on murhaaja mustalla käsineellä.

Hän halusi taas käyttää Goblinia,

mutta olimme hajonneet vuonna 1978.

Goblinin jälkeen vaihdoin genreä.
Tein tanssimusiikkia.

Mielestäni Pelkoa ei voi paeta
kaipasi modernia musiikkia -

70-luvun rockin sijaan.

Elektronisen musiikin käyttö,

jota kopioin itsekin paljon myöhemmin...

Intro oli diskorytmiä.

Se oli täysin elektronista.

Siinä oli vain sähkörumpuja.
Se oli elektronista rockia.

Se oli ensimmäinen diskokauhuelokuva -

taiteellisessa mielessä
estetiikan ja muotoilun suhteen.

Dario, enemmän kuin kukaan muu,
on todella kekseliäs.

Keksiminen on hänestä todella jännittävää.
Se on inspiroivaa.

Onko hän kaikkien aikojen elokuvantekijä?
En tiedä.

Kuka on?
Hän on paras versio Dario Argentosta.

Toimin avustajana elokuvassa.
Tapasin Darion perheen.

Teattereissa luki:

"Salvatore Argento esittelee
Dario Argenton elokuvan.

Tuottaja Claudio Argento.
Käsikirjoitus ja ohjaus Dario Argento."

Se oli universumi, joka sai miettimään,
olivatko he kaikki samaa perhettä?

Kuten sanoin, Argento tarkoittaa hopeaa.

Hopea on kiiltävää, arvokasta metallia.

Sitten elokuvissa teurastettiin ihmisiä.

Sellaista kameraviritelmää
ei oltu käytetty aiemmin.

Kamera oli tietyssä paikassa,

kiersi koko talon ja
tuli ikkunasta sisään toiselta puolelta.

Muistan,
kun Ammatti: reportteri-elokuvassa -

kamera poistui huoneesta lopussa.

Käsitimme, että
he olivat tekemässä jotain historiallista,

kuten kävikin.

Dario oli heti vieraanvarainen
ja ystävällinen, kuin isoveli.

Hän ja Lamberto suojelivat minua.
Olin todella nuori.

Tällä alalla on paljon outoja tyyppejä.

He pelkäsivät, että jotain tapahtuisi,
koska monet joivat myöhään.

Hän varoitti minua juomisesta.

"Älä ota heiltä mitään vastaan."
En juonut muutenkaan.

Tyttäresi päättivät tulla asumaan
luoksesi todella nuorina.

Millaista oli perhe-elämä
kahden nuoren tytön kanssa?

Samanlaista kuin kaikilla isillä.

Minulla oli kaksinkertainen vastuu,

mikä sai minut keskittymään
perheeseen enemmän.

Minulle se oli kaunis kokemus.

Fiore, suuttuiko isäsi
kotona kuten kuvauksissa?

Tapahtuiko niin koskaan?
-Totta kai.

Riitelimme toisinaan.

Tietenkin.
He eivät voi olla kuin villihevoset,

jotka vain lähetetään menemään.
Ne vain laukkaavat menemään.

Se ei ole oikea tapa kasvattaa lapsia.

Meillä ei ollut kuten
joissain muissa perheissä,

joissa lapsia kohdeltiin eri tavoilla.

Meillä oli molemmilla samat säännöt.

Sitä oli varmasti vaikea tasapainottaa.

Hymy ja kehu molemmille.

Apua ja matkoja molemmille.

Ikinä ei voinut tehdä
toiselle vähemmän kuin toiselle.

Miten teit sen?
-Se on vaistonvaraista.

Sen vain ymmärtää tehdä. Niin se menee.

PHENOMENA - ILMIÖ

Molemmat tyttäresi
näyttelivät elokuvissasi.

Fiore debytoi Phenomenassa,

ja tapoit hänet heti. Minkä vuoksi?

Oliko sillä jokin merkitys,
vai oliko se vain hauskanpitoa?

Se ei ollut hauskanpitoa.
Elokuvien tekeminen on vakavaa -

ja vaativaa.

En ikinä pilaillut.
Viihde on jotain muuta.

Kun kirjoitin elokuvan,

13-vuotias tyttäreni oli lähellä.

Katsoin häntä ja ajattelin,
että hän olisi sopiva.

Hän ei ollut mikään näyttelijä,
mutta kukaan ei ole 13-vuotiaana.

Eräällä päivällisellä,
jossa oli mukana elokuva-alan ihmisiä,

joku keksi leikin:
"kuka haluaisit olla elokuva-alalla?"

Sanoin: "Haluaisin olla Daria Nicolodi."

"Hetkinen, miksi?"

"Hän käsikirjoittaa
elokuvia Dario Argenton kanssa."

Koska olin Dario Argenton suuri fani,

enkä ollut tavannut häntä vielä,
se oli toivomukseni.

Pian sen jälkeen
minusta tulikin Daria Nicolodi.

Phenomena on ensimmäinen elokuva,
jonka käsikirjoitimme yhdessä.

Se oli hänelle käännekohta.
Se oli ensimmäinen elokuva,

jonka hän yritti tuottaa itse.

Hän sanoi, ettei hän saanut epäonnistua.

Olimme käyttäneet
käsikirjoitukseen paljon aikaa.

Aluksi hän antoi minulle ohjeita.
Yksi niistä oli:

"Elokuvissani on aina mukana perhe."

Phenomenassa on perhe.
Kadonnut, mutta kuitenkin.

Päähenkilö etsii isäänsä ja äitiään.

Yleensä ohjaaja tykkää pysytellä piilossa.

Vain näyttelijät esiintyvät.

Dario sen sijaan oli tunnistettava.
Hän on erityinen.

Kun kävimme ulkona,
olin kuin hänen henkivartijansa.

Nimikirjoituksen pyytäjät
ja häiriköt seurasivat häntä.

Se oli varmasti raskasta,
mutta hän oli aina avoin.

Sanoit kerran, että sinusta on kopio.

Kaksoisolento, joka esittää sinua.

Hän pyörii ympäri Roomaa
ja väittää olevansa sinä.

Mitä hän teki?

Hän kävi ravintoloissa.
Hän sanoi olevansa Dario Argento -

ja hetkellisesti rahaton.

Hän ei näyttänyt minulta.
Hänellä oli pitkät hiukset -

ja profeetan parta.

Hänestä tehtiin ilmoitus poliisille.
Sitten hän alkoi seurailla minua.

Jouduin kertomaan lehdistötilaisuuksissa,

että hän ei ollut Dario Argento.

"Tee se, tai tapan sinut, kun tapaamme."

Hänellä oli muitakin ahdistelijoita
kuin se yksi tyyppi.

Sanoimme hänelle:
"Mitä haluat? Yritämme tehdä töitä.

Häivy, tai soitamme poliisille."
Cozzi puolestaan oli kuumapäinen.

He alkoivat tapella.

Hän sai kunnon läksytyksen,
koska häntä ei enää näkynyt.

Hän oli -

leijona elokuvissa, jänis tosielämässä.
Eli hän oli pelkuri.

En muista, minkä nimiset naiset -

seurasivat häntä pakkomielteisesti.

Dario soitti ja kertoi haluavansa tavata.

Suostuin, ja hän sanoi:
"Käydään pikku matkalla.

Tulen hakemaan sinut kotoa
ja vien sitten takaisin.

Kerron elokuvasta."

Hän tuli hakemaan minua,
ja lähdimme ajelulle.

Matka oli todella pitkä.

Hän kertoi ideastaan,
ja miten toteuttaisi sen.

Hän sanoi,
että sopisin rooliin täydellisesti.

Betty oli viaton tyttö.

Hän käytti sitä sanaa paljon.

Kuvauksissa oli ammattimainen ilmapiiri.

Kaikki keskittyivät tehtäviinsä -

ja kunnioittivat Dariota.

Hän puhui yleensä hiljaa,
mikä oli mielestäni outoa.

Se oli hauskaa,
sillä hän on yleensä hermostunut.

Sitten hän puhui kanssani viisi minuuttia.

Hän siirsi taian ja sähköisyyden minuun.

Sitten hän kertoi kuvaajalle,
mitä tekisimme.

Sitten valaisijalle ja maskeeraajalle.

Hän pyöri kaikkialla kuin lisko.

Sellainen hän oli.
Kaikki pyöri hänen ympärillään.

Hän tulee sinua kohti. Ei!

Noin.
-Katso häntä, Cristina.

Lähemmäs.

Sanot: "Ei!" Yhtäkkiä häntä puukotetaan.

Hän kaatuu jalkojesi juurelle.

Joka aamu he
kiinnittivät teipin neuloilla.

Kun kuvasimme kohtauksia,
Dario tuli luokseni -

ja varmisti, etteivät ne irtoaisi.

Hän halusi tarkistaa,
että ne olivat kunnolla kiinni.

Se oli epämukavaa.
Silmäni eivät liikkuneet kunnolla.

Hänelle se oli luonnollista,
ja hän sai muutkin tuntemaan niin.

Dario tekee tietynlaisia elokuvia.

Ne eivät seuraa
italialaisen elokuvan perinteitä.

Argenton elokuvat
ovat suosittuja ulkomailla,

jossa on tällaisten elokuvien kulttuuria.
Jopa Yhdysvalloissa.

Minä ja Dario
ystävystyimme jo ennen elokuvan tekoa.

Sitten teimme hyvän elokuvan.
Yhden parhaistamme.

Siitä tuli suosittu ympäri maailmaa.

Tallot häntä. Näin.
Kovaa. Raivoisasti, ymmärrätkö?

Hänellä oli kireyttä Marsillachin kanssa.
Tämän oli oltava likomärkä.

Dario halusi,
että jotain näkyisi paidan läpi.

Hän ei halunnut olla ilman rintaliivejä.
Dario lähetti minut -

pyytämään Cristinaa
ottamaan rintaliivit pois.

Aluksi hän suostui, sitten ei.

Kerroin Dariolle, että hän ei suostunut.

Dario suuttui niin paljon,
ettei puhunut enää Cristinalle.

Näyttelijöiden ohjaajana Argento -

on mielestäni mahtava.
Hän auttoi minua paljon.

En tiedä, oliko se tarkoituksellista,
mutta hän auttoi paljon.

Se oli kylmän etäistä,

jopa halveksuvaa.
Hän ei puhunut kanssani -

tai antanut neuvoja. Se oli aika kylmää.

"Mene tuonne ja tee näin.
Onko valmista? Hyvä, aloitetaan."

Hän oli kuitenkin
kuin isä tyttärensä kanssa.

"Autetaan tyttöä -

pääsemään sisään elokuvan tunnelmaan."

En tuntenut,
että minua kohdeltiin huonosti.

En tuntenut, että olin uhri.

Olimme samanarvoisia.

Minä autoin häntä, ja hän minua.

Viimeinen muistoni -

Dario Argentosta kuvauksissa on...

Taisimme halata toisiamme.

Olen kaksi Dario Argentoa.
Yksi elää tavallista elämää.

Sitten on toinen,
joka käy syvää keskustelua itsensä kanssa.

Pimeän puolensa kanssa.

Se, jolla on kokemuksia
unenomaisen ja mahdottoman kanssa -

ja siirtää tunteet yleisölle.
Olemme kaksi eri henkilöä.

Miten kuvailisit Dario Argentoa?
Kuka hän on?

En tiedä.

En tiedä, kuka hän on.

Anteeksi, en osaa vastata.

Saisinko kysyä, mitä taskussasi on?

Mitä?
-Jos tutkisin taskusi, mitä löytäisin?

Kuin poliisiko?
-Näytä.

Tulitikkuja,
10 liiraa ja kaksi elokuvalippua.

Toinen on Ritari Siniparta.
Katsoin sen äskettäin.

Edellispäivänä.
Toinen on Viimeinen valtias.

Puhelin.

Kaukosäädin.

Pieni juna.

Veitsi, jonka löysin, ja kumilenkki.

Puoliksi syöty karamelli. Älä katso.

Tätä kiveä tuskin näkee.
Kiiltävä kivi.

Runo, jonka käänsin.

Englantilaisen John Donnen runo
1600-luvulta nimeltä Särkynyt sydän.

Sen yllä on
lainaus Chaplinilta Ritari Siniparrasta.

"Epätoivo on huumetta, joka
aiheuttaa ihmisissä välinpitämättömyyttä."

Mieti sitä hetki.

Olet henkilö,
joka kaipaa eristyneisyyttä ja rauhaa.

Haluat kirjoittaa yksin hotelleissa.

Nykyään puhelin on aina mukana.
Onko se ongelma?

Ei ole. Laitan sen hiljaiselle niin,

että minua ei häiritä. Joten...

Sanoin ennen,
että hän toi minut maailmaan -

olemaan pääosa hänen elokuvissaan
hänen erottuaan äidistäni.

Isä ja minä olemme
samanlaisia henkisesti ja fyysisesti.

Hänellä on lähes aina
naisia päähenkilöinä.

Hän taitaa samaistua päähenkilöihin,

joten olen ikään kuin isäni jatke.

Lapsuutemme olivat samanlaisia.
Olemme molemmat sulkeutuneita,

kirjatoukkia, horoskoopiltamme
neitsyitä ja järjestelmällisiä.

Kun minusta tuli näyttelijä, tajusin sen.

Olin hänelle täydellinen päähenkilö.
Olen elokuvissa isäni.

STENDHAL-SYNDROOMA

Asia oli pitkään -

päähenkilöni elokuvissani.

Minuun vetosi hänen tapansa näytellä,

poseerata ja kertoa tarinoita ilmeillään.

Hänen kasvonsa, hymynsä ja silmänsä.

Hän oli aina lempinäyttelijättäreni.

Se raivo,
joka Argentossa oli Operaan asti,

tuntuu kadonneen. Mitä tapahtui?
Mitä hänelle tapahtui 80-luvun lopulla?

Opera käytti tosiaan
budjettiaan erinomaisesti.

Dario käytti Oscarin voittanutta kuvaajaa
Ronny Tayloria.

Siihen aikaan Dario kuvitteli -

nosturin Parman Teatro Region katolla.

Kamera laskeutuisi hitaasti -

ja kuvaisi kaiken variksen näkökulmasta.

Sen rakentamiseen ja testaamiseen
meni kolme viikkoa.

Se ei toiminut hirveän hyvin.
Siihen aikaan niin voi vielä tehdä.

Yhdessä vaiheessa teimme elokuvia
amerikkalaisnäyttelijöiden kanssa.

Kansainvälisiä projekteja.
Nykyään se ei enää ole mahdollista.

Operan jälkeinen muutos
taitaa liittyä isoisäni kuolemaan.

Isoisäni Salvatoren kuolema
vaikutti häneen syvästi.

Hän on muuttunut paljon,
kuten kaikki ihmiset.

Elokuvamme ja työmme
ovat heijastuksia itsestämme.

Isäni elokuvien muutos on luonnollista.

On hyvä, ettei hän jäänyt paikoilleen
tekemään aina samaa elokuvaa.

Henkilö, joka pysyy aina samanlaisena,
ei ole kehittynyt.

Isäni on muuttunut.
Hänestä on tullut pehmeämpi ajan myötä.

Hän ei haluaisi kuulla sitä,
mutta olen siihen tyytyväinen.

Televisio on avain. Se kustantaa -

kaikki italialaiset elokuvat.

Vanhojen italialaisten elokuvien kanssa
oli eri lailla.

Elokuvat tehdään televisiota varten,
ja televisiossa on sääntöjä.

Yksi niistä on ikäraja. Jos sitä rikkoo,

joutuu palauttamaan kaikki rahat.

Se muutti elokuvan.
Ohjaajat eivät enää voineet -

ilmaista mielikuvitustaan
haluamallaan tavalla.

Darion mukaan he tekivät elokuvia,
sitten niitä muutettiin.

Se oli vain markkinoiden vika.
Sellaisia elokuvia ei enää kaivattu.

Argentossa on jotain loistokkaampaa
kuin usein kuvitellaan.

Elokuvantekijänä hän on aina onnistunut -

olemaan oma itsensä.
Sitä ei voi ikinä ottaa pois.

Hän on oma itsensä,
eikä ole ikinä tinkinyt siitä.

Pidän kaikista hänen töistään.

Jotkut toimivat paremmin kuin toiset,

mutta kaikki ovat Argenton elokuvia.

Hänen jälkensä on pysyvä.

Tavallaan minusta tuntuu,

ettei häntä ole täysin noteerattu -

aikamme suurimpien
visuaalisten elokuvantekijöiden joukossa.

PIDÄTKÖ HITCHCOCKISTA?

Olin saanut elokuvaidean,

jota ajattelin suositella Argentolle.

Se oli Seven.

Tuotokseni muotoutui vieläkin
"amerikkalaistuneemmaksi",

ja siitä tuli suuri menestys.

Sanon aina Dariolle,
että elokuva oli hänen ansiotaan.

Aluksi hän oli vallankumouksellinen.

Hän halusi erottua joukosta
ja olla muita parempi.

Sitten hän kehitti systeemin.

Aluksi hänen elokuviaan ja muitakin -

italialaisia elokuvia
tehtiin ylittämään edeltäjänsä.

Niissä oli enemmän verta,
outoutta ja hulluutta.

Televisio muutti sen kaiken.

Trauma on käännekohta.
Se on vähemmän taidetta -

ja teatteria.
Se kuuluu amerikkalaiseen maailmaan.

Trauma oli vaikea elokuva.

Halusin aina työskennellä isäni kanssa.

Mutta aloitin yhdeksänvuotiaana,
ja hän valitsi minut vasta 16-vuotiaana.

Olin tehnyt jo useita elokuvia -

näyttelijänä
suurten elokuvantekijöiden kanssa.

Ihmettelin, milloin hän valitsisi minut.
Sitten niin kävi.

Pelkäsin hirveästi,
että olisin hänelle pettymys.

Lisäksi elokuva oli englanniksi,
ja puhuin romanialaisella aksentilla.

Teemana oli anoreksia.
Sisareni Anna kärsi anoreksiasta,

joten se oli arka aihe.

Olin lukenut paljon kirjallisuutta.

90-luvun alussa
ei tiedetty paljoa anoreksiasta.

Se oli todella raskasta.

Emme olleet koskaan puhuneet -

aiheesta Annan kanssa.

Että teimme hänestä elokuvaa.

Siihen aikaa sanottiin,
että anoreksia johtuu siitä,

että isä ei ole läsnä,
ja äiti on läsnä liikaa.

Siitä elokuvakin oikeastaan kertoo.

Äidin hahmo perustui omaan äitiini,
ja minä näyttelin sisartani.

Sisareni tuli katsomaan elokuvan,
mutta emme puhuneet siitä.

"Tein tämän sinun vuoksesi."

Se oli psykodraamaa, mutta vain elokuva.

Se ei auttanut ketään,
korkeintaan vain meitä.

Uusi elokuva psykologisen trillerin
mestarilta, Dario Argentolta.

En muista Stendhal-syndroomaa niin hyvin,

mutta Asian kanssa tehdyistä elokuvista
se on koskettavin.

Se on upea elokuva.
Se on psykologisempi -

kuin Inferno,
joka on hänen elokuvistaan unenomaisin.

Stendhal-syndrooma on suosikkini
yhdessä tekemistä elokuvistamme.

Tunsin suurta vapautta
pääosaa näytellessäni.

Hän oli voimakas hahmo.
Muistan, kuinka kuvauksissa -

hän ikään kuin kummitteli minua.

Jopa kuvausten loputtua
hahmo pysyi mukanani.

Hän ei ollut mikään valonsäde.
Hän oli synkkä.

Eteenpäin. Älä pysähdy.

Seuraava.

Avaa se heti, ymmärrätkö?

Sitten spottivalo. Onko selvä?

Mitä katselet? Katseletko alas?
-Nyt katson.

Toinen katse.

Stendhal-syndroomassa oli kohtauksia,
joita oli todella hankala näytellä.

Siihen aikaan en kehdannut kysyä isältä,
miksi teimme sellaisia kohtauksia.

Hän vastasi aina:
"Koska elokuva on sellainen.

Olet tyttäreni, mutta myös näyttelijä.
Noudata käsikirjoitusta."

En osaa selittää, miksi -

kuvasimme niin äärimäisiä kohtauksia.

On epätavallista, että isä ja tytär
tekevät niin äärimmäisiä kohtauksia,

jopa seksuaalisesta näkökulmasta,
varsinkin nuorena parikymppisenä.

Mutta suhteemme on tavallaan kasvanut -

juuri sen vuoksi,
että olemme sukeltaneet -

yhdessä ihmisen psyykeen
ja selvinneet haavoittumatta.

Hän on herkkä tyttö,
joka haluaa poliisiksi.

Juuri senkaltainen vahva herkkyys -

lopulta ilmenee voimakkaista maalauksista.

Matkallaan hän eksyy. Hän on turisti.

Hän voi huonosti,
ja yliherkkyys tulee esiin.

Hänen identiteettinsä hajoaa,
ja eri palaset tulevat esiin.

Hän ei hallitse itseään.

Isän ja tyttären suhde on erityinen.
Monet naiset ovat varmaan kateellisia -

niin luovasta,
taiteellisesta ja onnellisesta suhteesta.

He ovat molemmat kiehtovia henkilöitä,

hieman hillittömiä ja sensuroimattomia.

Heillä on omat rajansa ja sääntönsä,
mutta -

he tekevät elokuvia ilolla.

Kaikki elämässä
ei voi tietenkään olla iloa,

mutta he ovat, missä haluavat.
He ovat ylpeitä itsestään -

ja luovat taikaa.

Harvat isät ja tyttäret -

ovat työskennelleet yhdessä
niin kunnianhimoisissa projekteissa.

Hänen kasvonsa, ja...
-Ja minä laulan.

Kun kuvasimme
Oopperan kummituksen seksikohtauksen,

sen yllä oli Damokleen miekka.
Emme olleet keskustelleet siitä etukäteen.

Äidinäitini Fulvia oli paikalla.
Hän oli meille läheinen.

Hän tuli Budapestista
tapaamaan juuri sinä päivänä.

Isoäitini käänsi tuolinsa,
ettei hän näkisi kohtausta.

Minua hävetti.
Minulla oli enkelitatuointi vatsassa.

Se peitettiin meikillä.

Isäni oli valittanut kuvaajalle,
että tatuointi oli liian iso.

Se itketti vielä enemmän.
Minulla oli nöyryytetty olo.

Olin menettämässä neitsyyteni
isäni edessä.

Se oli äärimmäistä Elektra-kompleksia.

Se oli todella raskasta.
Haluaisin unohtaa sen päivän.

Kohtauksen jälkeen itkin.
Isäni ei. Hän oli helpottunut.

Minun piti esiintyä Pelurissa,
mutta olin Yhdysvalloissa -

tekemässä toista elokuvaani -

ohjaajana. Petollinen on ihmissydän
alkoi äkillisesti.

En ehtinyt matkaamaan Italiaan.
Sain ainutlaatuisen tilaisuuden -

ohjata toisen elokuvani
27-vuotiaana Yhdysvalloissa.

Isäni suuttui pahasti.

Hän ei puhunut minulle
muutamaan vuoteen sen johdosta.

Se oli minulle kamalaa,
mutta varmaan hänellekin.

Muistan, kuinka otin häneen yhteyttä -

kuvausten päätyttyä -

pyytääkseni neuvoja.
Meni aikaa, ennen kuin suhteemme -

oli taas kuin ennen elokuvaa.
Vasta, kun tulin äidiksi.

Argento, työsi on pelotella ihmisiä.

Niin. Se on työtä,
mutta myös kulttuurillinen luonteeni.

Se johtuu ehkä myös
painajaisistani ja unistani -

ja kulttuurisista valinnoista.
Se on monimutkaista.

En halua sanoa,
että luonteeni on pelotella.

Kauhu on jotain,
jolla aloittelijat provosoivat.

Minä etsin paniikkia, mikä on enemmän.
Se työntyy syvemmälle.

Jos paniikkia vertaa kauhuun ja
pelkoon,

esimerkiksi pelko on 38 asteen kuumetta.

Paniikki on 41-asteista kuumehouretta.

Vuosia sitten sanoin,
että pelko on 38-asteista kuumetta,

ja paniikki paljon korkeampaa.

Yritin selittää paniikkia hauskasti.

Paniikki on myös jotain selittämätöntä,

joka vie tuntemattomaan ulottuvuuteen -

ja jota ei voi hallita.

Ainoa kerta, kun näin isäni itkevän,
oli, kun isoisäni Salvatore kuoli.

Olimme Vatikaanissa pääsiäisenä,
ja paavi Johannes Paavali II piti puheen.

Isäni ei ollut silloin
vielä uskonnollinen.

En tiedä, miksi
hän vei minut ja Fioren tapaamaan paavia.

Puhe sai isäni purskahtamaan itkuun.
Hän piti käsiään näin.

Hän pyysi anteeksiantoa ja itki.

Tiesin, että hän puhui isoisäni kanssa.

Oli voimakas ja koskettava kokemus -

nähdä isäni niin haavoittuvaisena.
Hän on mies toisesta ajasta.

Hän ei näytä
haavoittuvaisuuttaan edes nykyään.

Hän ei halua näyttää heikolta.

Ennen kuin aloin edes kirjoittaa tarinaa,
mietin, että Dario sopisi isän rooliin.

Ehkä siksi, että tunnen hänet niin hyvin.

Hän on niin italialainen
liikkeiltään ja puhetavaltaan.

Muistan, kun hän
esitteli Oopperan kummituksen yleisölle.

Hän seisoi lavalla ja puhui iät ja ajat.
Ihmiset taputtivat kuin elokuvaa.

Hän on karismaattisempi
kuin ranskalaiset ja muut koomikot.

Ajattelin, että hän olisi täydellinen.

Vielä parempi kuin Umberto D:n näyttelijä
De Sican elokuvassa.

Miksi teen elokuvia?

Miksi teen niitä? Tiedän tarkalleen.

Teen niitä, koska haluan olla rakastettu.

Auto saapuu neljältä.
-Selvä.

Voinko auttaa, maestro?
-Kiitos.

Dariossa on jotain epänormaalia.

Hän jopa näyttää olentomaiselta.

Hän saa miettimään,

onko hän mörkö,
zombi vai turhautunut maalari.

Sitä ei oikeastaan tiedä,
mutta se on osa Argenton mysteeriä.

Jokainen elokuvantekijä
haluaa olla teoksensa allekirjoittaja -

ja ruumiillistuma. Hän on sitä.

Hän teki sen omalla tavallaan.
Sitä ei voi ikinä viedä häneltä.

Darion elokuvia voi katsoa vielä 20,
30 tai sadan vuoden kuluttua -

kuten suurten maalarien, kuvanveistäjien,

säveltäjien ja kirjailijoiden teoksia.

Hänellä tulee olemaan perintö.
Emme saa unohtaa sitä.

Hän saa haluamaan elää ja perustaa perhe.

Hän saa haluamaan tehdä elokuvia
ja katsoa muiden elokuvia.

Kun pyysin häntä elokuvaani,
hän kysyi miksi.

"Etkö näe, että olen nuori?" Vastasin:

"Näen, mutta voimme tehdä
sinusta vanhemman näköisen."

Hän on tosiaan ikuinen teini,

jolla on aikuisen elokuvallinen älykkyys.

Hän käyttäytyy kuin ikiteini.

Monet ohjaajat
ovat ottaneet häneltä oppia.

Esimerkiksi Tim Burton -

tuli Roomaan ja halusi tavata Argenton.

Mitä he tekivät? Juttelivatko he? Eivät.

He tiesivät,
että he olivat tavallisia ihmisiä.

Tim Burton on Tim Burton.

Huonosti pukeutuva mies rumilla kengillä -

ja mustassa takissa.

Isot etuhampaat ja pitkät hiukset.

Dario Argenton tunnemme.

He tietävät muuttuvansa,
kun he työskentelevät.

Kauhuelokuva
on kuin panttivankineuvottelu.

Ohjaaja menee pankkiin
ja uhkaa ampua panttivangin.

Yleisö ei usko,
joten hän ampuu panttivangin.

Sitten he tajuavat, että hän on tosissaan.

Argento tekee niin. Hän ylittää rajan.

De Palma ja Carpenter
ovat tavallisia ihmisiä.

Dario on Dario. Hän on ainutlaatuinen.

Koska Dario Argento on kauhu.

Muistan, kun
olimme New Yorkissa Inferno 80:n aikaan.

Alien oli juuri ilmestynyt.
Kävimme katsomassa sen Darion kanssa.

Pelkäsimme niin paljon,
että käperryimme penkille.

Muistan sen kuin eilisen.

Hän viihtyi seurassamme.
Hän vitsaili paljon.

Hänellä oli todella hyvä huumorintaju.

Uskomatonta, mutta totta.

Elokuvien teko
on eri asia kuin oma luonne.

Hän ei ole onneksi
ikinä ajatellut olevansa tähti.

Näin hän
on onnistunut pitämään jalat maassa.

Dario Argento on Dario Argento.

Samaten kuin
Andy Warhol maalaa Warhol-maalauksia.

Hän on suuri taiteilija.

Nuoret tutustuvat hänen elokuviinsa
ja ihastuvat niihin.

Mutta monet tietävät vain,
että hän on se kauhutyyppi.

"Kuka Dario Argento on?"

"Hän teki Manaajan. Etkö nähnyt sitä?"

Hänestä tuli universaali.
Dario on yhtä kuin kauhu.

Voitin David di Donatellon 18-vuotiaana.
Vein palkinnon kotiin.

Isäni, joka
on yksi Italian suurimmista ohjaajista,

ei ollut ikinä ollut edes ehdokkaana,
saati sitten voittanut.

Myöhemmin hän voitti sen elämäntyöstään.

Menin kotiin, katselimme toisiamme
ja hän sanoi: "Mitä väliä?"

Se vapautti minut,

koska mietin, mitä väliä palkinnoilla oli.

Se oli tärkeä opetus.
Kyse ei ole palkinnoista, vaan työstä.

Työ on tärkeintä. Elokuva on palkinto.

On ihme päästä tekemään elokuvia,
varsinkin nykyään.

Unelmani -

ovat muuttuneet.

Ne ovat muuttuneet mukanani.

Uskon, että -

aion yhä tutkia -

sisintäni -

ja pimeää puoltani.

Pimeää puoltani,
joka on itse asiassa -

todellinen syy siihen,

miksi teen elokuvia tällä tavalla.

Kuolema on vääjäämätön.

Sitä ei voi paeta, mutta en ajattele sitä.

Sait minut löpisemään
lähes kahden tunnin ajan.

Varttia vaille.
-Ei, kello on yksitoista.

Se on kymmenen.

Tunnin ajan.

Tekstitys: Harri Jokinen
www.junefirst.tv