Original subtitles

SEURAAVAT TV-ELOKUVAT TUOTETTIIN JA KUVATTIIN ISOSSA-BRITANNIASSA -

CHANNEL 7 -KANAVALLE VUOSINA 1978 - 1981.

NIITÄ EI OLE ESITETTY ALKUPERÄISEN LÄHETYKSEN JÄLKEEN.

No niin.

Tässä on maja, jossa kirjoitan.

Minulla on ollut tämä 30 vuotta.

HENRY SUGARIN IHMEELLINEN TARINA JA KOLME MUUTA

Ennen kuin aloitan,

varmistan, että minulla on kaikki tarpeellinen.

Savukkeita tietysti, kahvia, suklaata.

Ja teroitan aina lyijykynän ennen kuin aloitan.

Minulla on kuusi kynää. Sitten puhdistan kirjoitusalustan.

Paljon kumin muruja.

Noin.

Ja sitten aloitetaan.

Yleensä täytyy tehdä joitakin korjauksia.

Niin.

I: HENRY SUGARIN IHMEELLINEN TARINA

Henry Sugar oli 41-vuotias, naimaton ja rikas.

Rikas, koska edesmennyt isä oli ollut rikas.

Naimaton, koska hän ei raskinut jakaa rahoja vaimon kanssa.

Hän oli 188-senttinen -

eikä kenties aivan niin komea kuin luuli.

Hän oli tarkka vaatteistaan.

Hän hankki puvut kalliilta räätäliltä,

paidat ompelijalta ja kengät jalkineentekijältä.

Hän trimmautti hiuksensa kymmenen päivän välein -

ja otti aina samalla manikyyrin.

Hän ajoi Ferrarilla,

joka maksoi yhtä paljon kuin maaseutumökki.

Hän tunsi vain rikkaita eikä ollut tehnyt päivääkään töitä.

Henry Sugarin kaltaisia ajelehtii maailmalla kuin merilevää.

He eivät ole erityisen pahoja miehiä mutta eivät hyviäkään.

He ovat vain osa miljöötä.

Henryn kaltaisilla rikkailla -

on eräs erikoinen piirre: valtava tarve rikastua lisää.

Kymmenen miljoonaa ei riitä, eikä 20 miljoonaa.

Heillä on kyltymätön kaipaus saada lisää rahaa -

ja pelko siitä, että jonain aamuna pankkitili on tyhjä.

He kasvattavat omaisuuttaan eri tavoilla.

Hankkivat osakkeita ja seuraavat niitä.

Ostavat maata, taidetta tai timantteja tai pelaavat uhkapelejä.

Jotkut lyövät vetoa mistä tahansa.

Henry Sugar oli sellainen eikä kaihtanut petkuttamistakaan.

Kerran kesällä -

Henry ajoi viikonlopun viettoon sir William W:n luokse.

Talo oli upea, samoin puutarha.

Henryn saapuessa sinä lauantaina satoi jo kaatamalla.

Isäntä ja muut vieraat viettivät iltapäivää pelien parissa.

Henry tuijotti synkkänä ikkunoita hakkaavia pisaroita.

Henry asteli ulos salongista eteisaulaan.

Hän kierteli taloa päämäärättömästi ja päätyi lopulta kirjastoon.

Sir Williamin isä oli keräillyt kirjoja. Seinät olivat täynnä -

vanhoja nahkakantisia niteitä lattiasta kattoon.

Henry ei piitannut niistä. Hän luki vain salapoliisi- ja jännitysromaaneja.

Hän oli lähdössä,

kun hänen silmäänsä pisti jokin joukosta erottuva.

Hän ei olisi huomannut sitä,

ellei se olisi törröttänyt muiden kirjojen välistä.

Hän otti sen hyllystä.

Se oli pelkkä tehtävävihko, joita lapset käyttävät koulussa.

Kansi oli tummansininen, ei tekstiä.

Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu käsin siististi:

RAPORTTI: IMDAD KHAN

MIES JOKA NÄKEE ILMAN SILMIÄÄN TEKIJÄ: TRI Z. Z. CHATTERJEE

Omituista. Mikä tämä on?

Hän asettui nojatuoliin ja alkoi lukea alusta.

Seuraavassa kerrotaan, mitä Henry luki sinisestä vihkosta.

Nimeni on Z. Z. Chatterjee. Olen Kalkutan sairaalan johtava kirurgi.

Aamulla 2. joulukuuta 1935 olin taukohuoneessa juomassa teetä.

Läsnä oli kolme muuta, tohtorit Marshall, Mitra ja Macfarlane.

Oveen koputettiin.

"Sisään", sanoin.

Suokaa anteeksi. Voisinko pyytää herroilta palvelusta?

"Tämä on yksityistila", sanoin.

Tiedän. Pahoittelen tungetteluani,

mutta näyttäisin teille jotain hyvin kiinnostavaa.

Meitä ärsytti, emmekä sanoneet mitään.

Hyvät herrat, olen mies, joka näkee ilman silmiään.

Hän oli pieni, noin 60.

Valkeat viikset, ja korvista kasvoi mustaa karvaa.

Voitte peittää kasvoni 50 siteellä pitkin poikin,

ja pystyn silti lukemaan kirjaa.

Hän vaikutti olevan tosissaan. Uteliaisuuteni heräsi.

Käykää sisään.

No niin. Montako sormea tri Marshallilla on pystyssä?

Seitsemän. -Ja vielä.

Yhdeksän. -Ja vielä.

Kolme. -Ja vielä.

Taas kolme. -Vielä.

Ei yhtään.

Mikä kikka se on?

Ei mikään. Se on aito kyky, jota olen kehittänyt vuosia.

Millä tavalla?

Suokaa anteeksi, mutta sitä en paljasta.

Miten voimme auttaa?

Olen kiertävässä teatterissa. Saavuimme tänään.

Ensimmäinen esityksemme on illalla Royal Palace Hallissa.

Ohjelmanumeroni on "Imdad Khan, mies, joka näkee ilman silmiään."

Kun saavumme uuteen kaupunkiin, menen isoimpaan sairaalaan -

ja pyydän lääkäreitä sitomaan silmäni huolellisesti.

On tärkeää, että sen tekevät lääkärit,

ettei minun luulla huijaavan.

Sitten menen ulos ja teen jotain vaarallista.

Katsoin toisia.

Mitralla ja Macfarlanella oli potilaita. Menkää.

Marshall sanoi… -Miksei. Tehdään se kunnolla.

Varmistetaan, ettei hän näe mitään.

Ystävällistä. Tehkää kuten tahdotte.

"Ennen kuin sidomme", sanoin,

"laitetaan jotain pehmeää massaa."

Taikinaa? -Hyvä. Hae leipomosta.

Liimaan silmäluomet kiinni.

Ohjasin Imdad Khanin leikkaussaliin.

"Makuulle", sanoin.

Otin kollodiumpullon kaapista.

Liimaan luomenne tällä kiinni.

Miten poistan sen?

Taputelkaa varovasti alkoholilla, niin se irtoaa.

Pitäkää silmänne kiinni sen kovettuessa.

Kaksi minuuttia.

"Avatkaa silmänne." Hän ei kyennyt.

Pakkasin tri Marshallin tuomaa taikinaa toisen silmän päälle.

Täytin silmäkuopan -

ja levitin taikinan ympäröivälle iholle.

Tein saman toiselle silmälle.

Painelin reunoja tiukasti.

Tuntuuko epämukavalta?

Ei yhtään. Kiitos.

"Sido sinä", sanoin Marshallille.

Sormeni ovat tahmeat.

Ilomielin. Laitetaan nämä näin.

Marshall laittoi pumpulia Imdad Khanin taikinasilmille.

Se tarttui.

Ja istumaan.

Tri Marshall kääri rullallisen sidettä pään ympärille.

Jättäkää nenä, jotta saan henkeä.

Tietysti.

Pahoittelut, tämä on hieman tiukka.

Miltä näyttää?

"Hienoa", sanoin.

Hän näytti aivoleikkauksessa olleelta.

Miltä tuntuu?

Oikein hyvältä.

Te herrat teitte oikein perusteellista työtä.

Imdad Khan nousi ja käveli suoraan ovelle.

Herttinen! Näitkö? Hän pani kätensä suoraan kahvalle.

Marshallin virne katosi.

Imdad Khan käveli normaalisti ja reipasta vauhtia.

Seurasimme hänen kannoillaan. Hän oli karmaiseva näky -

kävellessään valtava side päässään…

"Hän näki sen!

Hän näki kärryn. Uskomatonta."

Marshall ei vastannut.

Hänen kasvoillaan näkyi järkyttynyt epäusko.

Imdad Khan laskeutui portaat vaivatta,

kaiteesta pitelemättä.

Vastaan tuli ihmisiä. Näette heidän reaktionsa.

Alhaalla hän kääntyi ja suuntasi ovesta ulos.

Tri Marshall ja minä seurasimme.

Pihalla sata paljasjalkaista lasta huusi ja säntäsi -

sidottua vierasta kohti.

Hän tervehti heitä nostamalla kätensä.

Hän nousi polkupyörän selkään ja ajoi ympäri pihaa.

Lapset juoksivat perässä hurraten ja nauraen.

Hän ajoi vilkkaalle kadulle,

joka vilisi tööttääviä autoja joka suunnassa.

Hän ajoi taitavasti.

Seurasimme häntä katseillamme,

kunnes hän katosi kulman taakse.

"En voi uskoa tätä", Marshall sanoi. -En voi uskoa tätä.

"En minäkään", sanoin.

Taisimme nähdä ihmeen.

Loppupäivä meni potilaiden parissa.

Illalla menin kotiin vaihtamaan vaatteet.

Otin viileän suihkun.

Join viskisoodan verannalla pyyhkeisilläni.

Kello 18.50 saavuin Royal Palace Halliin.

Esitys kesti kaksi tuntia.

Yllätyksekseni nautin siitä. Jonglööri, käärmeenlumoaja,

miekannielijä, joka työnsi säilän alas kurkustaan.

Viimein fanfaarin saattelema Imdad Khan tuli lavalle.

Yleisö sai peittää hänen päänsä huiveilla.

Hän heitti veitsiä pojan ympärille ja ampui tölkin päästä revolverilla.

Lopuksi sidottuun päähän asetettiin metallitynnyri.

Poika laittoi neulan Imdadin käteen ja langan toiseen.

Eteen laitettiin iso suurennuslasi.

Ilman vikaliikkeitä -

hän pujotti langan siististi neulansilmään.

Olin tyrmistynyt.

Imdad istui takahuoneessa jakkaralla poistaen maskeeraustaan.

Teitä ihmetyttää, vai kuinka?

"Kovasti", sanoin.

Huomasin taas korvista kasvavat mustat pehkot.

En ollut koskaan nähnyt vastaavaa.

Minulla on ehdotus. En kirjoita työkseni,

mutta jos kerrotte, kuinka saitte -

kyvyn nähdä ilman silmiä, kirjaan sen huolella.

Yritän saada sen British Medical Journaliin -

tai tunnettuun lehteen.

Auttaisiko se teitä saamaan mainetta?

Se auttaisi kovasti. -Mainiota.

Teen potilasmerkinnät pikakirjoituksella,

joten sain Imdadin kertoman talteen sanatarkasti.

Kerron sen nyt hänen sanoillaan.

KAIKKI, MITÄ IMDAD KHAN KERTOI SINÄ ILTANA

(SANATARKASTI)

Synnyin Kashmirissa vuonna 1873.

Isäni oli lipuntarkastaja rautateillä.

Eräänä päivänä koulullamme oli taikurin esitys.

Se lumosi minut.

Kaksi viikkoa myöhemmin otin säästöni ja karkasin kiertävän teatterin mukaan.

Oli vuosi 1886. Olin 13-vuotias.

Kiersin kolme vuotta seurueen mukana ympäri Punjabia.

Loppuaikoina olin yksi päänumeroista.

Säästin kaiken aikaa -

ja sain kokoon reilut 3 000 rupiaa.

Kuulin puhetta kuuluisasta joogista,

jolla oli harvinainen kyky levitoida.

Kun hän rukoili,

hänen kehonsa nousi kuulemma 45 senttiä ilmaan.

Upea temppu, ellei muuta.

Viikset?

Lähdin teatteriseurueesta.

Matkustin pieneen kaupunkiin Gangesin varrella,

jossa joogin sanottiin asuvan.

Eräänä päivänä eräs matkamies -

sanoi törmänneensä erakkoon lähialueen viidakossa.

Se riitti minulle.

Säntäsin vuokraamaan hevoskärryt.

Kuskin kanssa tinkiessäni paikalle tuli mies, jolla oli sama suunta.

Hän ehdotti, että jakaisimme kyydin ja hinnan.

Se oli varsinainen onnenpotku.

Rupatellessamme kävi ilmi, että hän oli joogin oppilas -

ja matkalla tapaamaan opettajaansa.

Huudahdin:

"Etsin juuri sitä miestä! Saanko tavata hänet?"

Matkakumppanini katsoi minua pitkään.

"Se on mahdotonta", hän sanoi -

eikä suostunut enää vastaamaan kysymyksiini.

Sain kuitenkin tietää yhden seikan:

mihin kellonaikaan joogi aloitti meditointinsa.

Matkakumppanini viittoi kuskille, jäi kyydistä ja katosi.

Olin jatkavinani matkaa, mutta mutkan takana -

hyppäsin kyydistä ja menin takaisin.

Mies oli jo kadonnut viidakkoon.

Kuulin kasvustosta rasahduksia.

"Jos se ei ole hän, se on tiikeri,

joka loikkaa kohta kimppuuni, raatelee -

ja syö minut suihinsa verisinä kimpaleina."

Se oli mies.

En nähnyt minkäänlaista polkua siinä, missä mies kulki.

Hän raivasi edestään pitkiä bambuja -

ja muuta tiheää kasvustoa.

Hiivin hiljaa perässä pitäen ainakin sata metriä etäisyyttä.

Kun hän katosi silmistäni, mikä tapahtui usein,

pystyin seuraamaan askelten ääniä.

Jännittävää jäljitystä kesti puoli tuntia.

Yhtäkkiä en kuullut enää miestä edessäni.

Pysähdyin kuuntelemaan.

Siinä samassa tiheiköstä -

pilkotti pieni aukea ja kaksi majaa.

Sydämeni hypähti.

Lähimmän majan vieressä oli lähde -

ja rukousmatto sekä yläpuolella -

suuri baobabpuu, jossa oli tuuhea lehvistö.

Odotin keskipäivän paahteessa -

ja iltapäivän kosteassa helteessä.

Kello viiden alla kiipesin äänettä puuhun ja piilouduin sen lehvistöön.

Viimein joogi tuli majastaan -

ja istui ristiasentoon matolle.

Jokainen liike oli rauhallinen ja kevyt.

Hän laski kämmenensä polvilleen -

ja hengitti syvään nenän kautta.

Näin, kuinka jonkinlainen kirkkaus väreili hänen yllään.

Hän pysytteli 14 minuuttia siinä asennossa.

Ja sitten näin aivan selvästi -

hänen kehonsa kohoavan maasta.

30 senttiä, 40, 45, 50.

Puoli metriä maton yläpuolella.

Tuumasin puussa itsekseni:

"Edessäni on mies, joka istuu ilmassa."

Kelloni mukaan hän pysyi 46 minuuttia ilmassa.

Sitten hän laskeutui hitaasti -

istumaan matolle.

Laskeuduin puusta ja juoksin hänen luokseen.

Joogi pesi käsiään ja jalkojaan. "Kauanko olet ollut täällä?" hän kivahti.

Hän otti tiilen ja heitti sen niin kovaa,

että se halkesi kahtia osuessaan sääreeni.

Siitä jäi arpi. Voin näyttää sen.

Se olikin onnenpotku.

Joogi ei saisi kiivastua eikä viskoa tiiliä.

Vanha mies oli nolostunut, katuva ja hyvin pettynyt itseensä.

Hän sanoi, ettei voinut ottaa minua oppilaakseen,

mutta lupasi antaa hieman opastusta -

hyvittääkseen pahoinpitelyni,

jonka olin kyllä ansainnut.

Vuosi oli 1890.

Olin melkein seitsemäntoista.

Mitä joogi siis neuvoi?

Tässä kuulette.

Mieli on hajanainen.

Se pohtii tuhansia asioita yhtä aikaa.

Asioita, joita näkee, kuulee ja haistaa.

Joita ajattelee tai yrittää olla ajattelematta.

Opettele keskittymään niin,

että kykenet visualisoimaan vain yhden asian kerralla.

Saatat oppia keskittämään tietoisuutesi valitsemaasi asiaan -

noin kolme ja puoli minuuttia.

Se vaatii 20 vuotta kovaa päivittäistä harjoitusta.

"20 vuotta!" huudahdin.

Kenties pidempäänkin.

Se on tavallinen aika, jos ylipäätään onnistut.

Olisin jo vanha mies.

Se vaihtelee. Voi mennä kymmenen vuotta tai 30.

Jotkut hyvin harvinaiset tapaukset -

kehittävät kyvyn parissa vuodessa.

Ehkä yksi miljardista. Et sinä.

Onko niin vaikeaa keskittyä…

Lähes mahdotonta. Kokeile. Sulje silmäsi ja ajattele jotain.

Vain yhtä asiaa. Visualisoi se. Näe se edessäsi.

Mielesi alkaa pian harhailla.

Tulee muita ajatuksia. Se on hyvin vaikeaa.

Näin lausui viisas vanha joogi.

Aloitin harjoittelun.

Joka ilta istahdin,

suljin silmäni ja visualisoin rakkaimman ihmiseni,

isoveljeni, joka oli kuollut kymmenvuotiaana veritautiin.

Keskityin hänen kasvoihinsa. Kun mieleni alkoi vaeltaa,

keskeytin harjoittelun, lepäsin tovin ja yritin uudestaan.

Viisi vuotta harjoiteltuani -

kykenin keskittymään täysin veljeni kasvoihin -

puolitoista minuuttia.

Minä edistyin.

Samalla aloin tienata hyvin rahaa taikuriesityksilläni.

Taidan silmänkääntötemput hyvin,

mutta jatkoin yhä harjoittelua.

Joka ilta, missä olinkin, istahdin hiljaiseen paikkaan -

ja keskitin mieleni veljeni kasvoihin.

Joskus sytytin kynttilän ja tuijotin aluksi liekkiä.

Kynttilän liekissähän on kolme osaa.

Keltainen kärki, sinertävä alaosa ja musta keskus.

Asetin kynttilän 40 sentin päähän kasvoistani -

juuri silmieni tasolle,

ettei minun tarvinnut ohjata silmiäni ylös tai alas.

Tuijotin mustaa keskusta, kunnes kaikki ympärilläni katosi.

Sitten suljin silmäni ja aloin keskittyä veljeni kasvoihin.

Vuonna 1907 ollessani 34-vuotias pystyin keskittymään kolme minuuttia -

mieleni lainkaan harhailematta.

Tuolloin aloin tiedostaa myös jonkinlaisen kyvyn.

Se oli vain kumma tunne.

Kun suljin silmäni ja katsoin jotakin tiiviisti ja intensiivisesti,

saatoin nähdä esineen ääriviivat.

Ajattelin joogin sanoja.

"Eräille pyhille on kehittynyt niin hyvä keskittymiskyky,

että he näkevät ilman silmiään."

Joka ilta tehtyäni harjoitukset kynttilän liekillä -

join kupillisen kahvia, sidoin silmäni -

ja yritin nähdä ilman silmiäni.

Aloitin pelikorteista.

Katsoin korttien selkiä ja arvailin. Sain heti 60 prosenttia oikein.

Ostin maa- ja merikarttoja ja ripustin niitä seinille.

Vietin tuntikausia side silmilläni yrittäen lukea paikkojen nimiä.

Harjoittelin joka ilta seuraavan kahdeksan vuoden ajan.

Vuonna 1915 pystyin lukemaan kirjan läpi kannesta kanteen sokkona.

Minulla oli se.

Minulla oli viimein se kyky.

Ja kuten tiedätte, siitä syntyi esitykseni.

Yleisö nautti, mutta kukaan ei uskonut, ei vieläkään.

Edes lääkärit, jotka sitovat silmäni asiantuntevasti,

eivät suostu uskomaan, että näen ilman silmiäni.

He unohtavat, että kuva välittyy aivoihin muillakin tavoin.

Imdad Khan vaikeni. Häntä väsytti.

"Millä tavoin?" kysyin.

En oikeastaan tiedä.

Näkeminen tapahtuu muualla kehossa.

Missä?

Sinä yönä en nukkunut.

Tämä mies saisi tutkijat heittämään voltteja.

Hän oli ainutlaatuisen tärkeä.

Minun tuli selvittää tapa, olkoon biologiaa, kemiaa tai magiaa,

jolla kuva siirtyy aivoihin ilman silmiä.

Sokeat voisivat nähdä ja kuurot kuulla, ties mitä muuta.

Tätä ihmemiestä ei saanut jättää huomiotta.

Aloin kirjoittaa puhtaaksi kaiken Imdad Khanin kertoman.

Kirjoitin viisi tuntia tauotta.

Kahdeksalta aamulla sain valmiiksi tärkeimmän osan,

juuri lukemanne sivut.

Näin tri Marshallin vasta teetauolla.

Kerroin kaiken, mitä ehdin.

Palaan teatteriin. Hän ei saa kadota.

Tulen mukaan.

Saavuimme kello 18.45.

Pysäköin auton ja kävelimme teatterille.

"Jokin on vialla", sanoin.

Ei väkijoukkoa. Ovet olivat kiinni.

Esityksen juliste oli paikallaan, mutta siihen oli tekstattu…

"Illan esitys on peruttu."

Kysyin vanhalta ovenvartijalta: "Mitä tapahtui?"

Joku kuoli.

Kuka?

Arvasin kyllä.

Mies, joka näkee ilman silmiään.

"Miten?" kiljahdin.

Hän nukahti eikä enää herännyt.

Sellaista sattuu.

Kävelimme hitaasti autolle.

Tunsin pakahduttavaa surua ja raivoa.

En olisi saanut päästää häntä. Minun olisi pitänyt huolehtia hänestä.

Khan oli ihmeidentekijä.

Hän oli saanut yhteyden voimiin, joita tavallinen ihminen ei tavoittanut.

Nyt hän oli kuollut.

"Se siitä", Marshall sanoi.

Se siitä.

"Niin", sanoin.

"Se siitä."

Tämä on todenmukainen ja tarkka selostus kohtaamisistani Imdad Khanin kanssa.

Kappas vain.

Varsin mielenkiintoista.

Suurenmoista tietoa.

Se voi muuttaa elämäni.

Tieto, johon Henry viittasi,

oli se seikka, että Imdad Khan oli opetellut lukemaan kortit kääntöpuolelta.

Ja epärehellisenä pelurina -

Henry oivalsi heti voivansa ansaita omaisuuden.

Hän haki hovimestarilta kynttilän, kynttilänjalan ja viivoittimen.

Hän lukitsi makuuhuoneen oven, sulki verhot, sammutti valot,

asetti kynttilän pöydälle ja istui.

Hän totesi, että sydänlanka oli silmien tasalla.

Hän asetti viivoittimella kasvonsa 40 sentin päähän kynttilästä,

kuten vihkossa sanottiin.

Imdad Khan oli visualisoinut rakkaimman ihmisensä,

joka oli hänen velivainaansa.

Henryllä ei ollut veljeä.

Hän päätti visualisoida omat kasvonsa.

Henryn tuijottaessa kynttilän mustaa keskusta -

tapahtui ihme.

Hänen mielensä tyhjeni, aivot tyyntyivät,

ja hän tunsi koko kehonsa vajoavan autuaasti -

mustaan pisteeseen palavassa tyhjyydessä.

Sitä kesti tosin vain 15 sekuntia.

Siitä lähtien, missä ikinä olikin,

hän harjoitteli kynttilällä viidesti päivässä.

Hän uppoutui ensi kertaa elämässään johonkin innolla -

ja edistyi hämmästyttävän hyvin.

Puolessa vuodessa hän oppi keskittymään täysin mielikuvaan kasvoistaan -

kolmen minuutin ajan muuta ajattelematta.

"Minä", Henry tuumasi.

"Minulla on harvinainen kyky saada joogin voimat näin nopeasti!"

Vuoden sisällä ylittyi viisi ja puoli minuuttia.

Hetki koitti.

16. SYYSKUUTA 1959

Olohuone, Henryn Lontoon-asunto. Keskiyö.

Hän tärisi innosta asettaessaan ensi kertaa korttipakan eteensä -

ja keskittyi päällimmäiseen.

Aluksi hän näki vain kortin selän ohuet punaiset viivat.

Se oli hyvin tavallinen korttipakan kuvio.

Sitten hän siirsi huomionsa kortin toiseen puoleen.

Hän keskittyi tiiviisti kortin näkymättömään alapuoleen.

Kului 30 sekuntia. Yksi, kaksi, kolme minuuttia.

Henry ei liikahtanut.

Hänen keskittymiskykynsä oli täydellinen.

Hän visualisoi kortin kääntöpuolen. Mikään muu ei päässyt hänen mieleensä.

Neljännellä minuutilla alkoi tapahtua.

Hitaasti, taianomaisesti -

musta pallo muuttui padaksi ja kiemura viitoseksi.

Pataviitonen.

Hän tarttui sormet vapisten korttiin ja käänsi sen.

"Minä tein sen."

Hänet valtasi vimma.

Hän poistui asunnostaan vain hakemaan ruokaa.

Kaiket päivät, usein yömyöhään, hän tuijotti kortteja ja otti aikaa -

parantaen suoritustaan vähitellen.

Kuukausi, 1,5 minuuttia. Puoli vuotta, 20 sekuntia.

Taas kuukausia, 10 sekuntia.

Tavoite oli viisi.

Ellei hän voisi lukea korttia siinä ajassa,

hän ei onnistuisi kasinoilla.

Mitä lähempänä tavoite oli, sitä vaikeampaa siitä tuli.

Neljä viikkoa kymmenestä yhdeksään, vielä viisi kahdeksaan sekuntiin.

Hän ahersi nyt mielellään työskennellen 12 tuntia yhtä soittoa.

Hän tiesi varmasti onnistuvansa.

Viimeiset kaksi sekuntia veivät 11 kuukautta.

Eräänä lauantaipäivänä…

Viisi sekuntia. Henry kävi pakan läpi ottaen aikaa joka kortilla.

Viisi sekuntia.

Kuinka kauan siinä oli mennyt?

Kolme vuotta ja kolme kuukautta jatkuvaa yritystä.

Lontoossa oli yli sata laillista kasinoa.

Henry oli jäsenenä kymmenessä. Lord's House oli hänen suosikkinsa.

Maan hienoin kasino upeassa yrjönaikaisessa talossa.

Iltaa, herra Sugar.

Sanoi mies, jonka tehtävä oli muistaa kasvot.

Henry nousi komeaa portaikkoa pitkin kassalle.

Hän kirjoitti 10 000 punnan sekin.

Hyvinsyöneet naiset piirittivät rulettipöytää kuin kanat rehuallasta.

Punakat miehet sikari suussaan laskivat pelimerkkejä ahnain katsein.

Outoa. Ensi kertaa elämässään -

Henry katsoi paheksuen näitä kamalia porhoja.

Hän etsi vapaata paikkaa jakajan vierestä blackjack-pöydistä.

Jakaja asetti Henryn pelilaatan pöytään.

Hän oli nuorehko mies, tummasilmäinen, harmaaihoinen.

Hymytön, puhui vain tarvittaessa.

Hyvin hoikat kädet ja laskukykyiset sormet.

Hän asetti 25 punnan pelimerkit pinoon -

laskematta niitä. Sormet eivät erehtyneet.

Hän työnsi kasan Henrylle.

Merkkejä pinotessaan Henry katsoi päällimmäistä korttia.

Hän luki sen kympiksi ja asetti 200 punnan panoksen,

joka oli suurin sallittu panos.

Hän sai kympin. Seuraava oli yhdeksän.

Yhdeksäntoista.

Kannatti pitää se ja toivoa,

ettei jakajalle tullut 20 tai 21. Se oli selviö.

Henryn kohdalla jakaja sanoi… -19.

…ja katsoi seuraavaa. "Hetki", sanoi Henry.

Jakaja katsoi Henryä,

kohotti kulmiaan ja katsoi viileästi.

Otatteko vielä? -Hän kysyi kireästi.

Vain ässä tai kakkonen ei menisi yli.

Olisi tyhmää ottaa riski varsinkin 200 punnan panoksella.

Seuraava kortti näkyi. Jakaja ei ollut koskenut siihen.

"Kyllä", Henry sanoi. "Otan vielä." Jakaja antoi kortin.

Ristikakkonen ilmestyi Henryn eteen.

21. -Jakaja sanoi tyynesti.

Hän kohotti katseensa Henryyn -

ja tarkkaili tätä hiljaa, mietteliäänä.

Henry oli yllättänyt hänet. Tuskin kukaan otti lisää 19:llä.

Tämä mies teki sen tyynesti, ällistyttävän varmasti, ja voitti.

Henry huomasi katseen ja tajusi tehneensä hölmön virheen.

Hän oli herättänyt huomiota. "Anteeksi."

Se ei saisi toistua.

Hänen täytyi olla varovainen ja hävitäkin välillä.

Peli jatkui.

Henryn etu oli niin valtava, että voitot oli vaikea pitää kohtuullisina.

Hän voitti tunnissa 30 000.

Hän lopetti.

Hän olisi saanut helposti miljoonankin.

Kiitos.

Henry pystyi nyt melko varmasti tienaamaan -

nopeammin kuin kukaan koko maailmassa.

Mielenkiintoista.

Jos tämä olisi satu eikä tositarina,

tässä kohdassa kuuluisi tulla jännittävä loppu jutulle.

Dramaattinen ja erikoinen.

Henry voisi vaikkapa mennä kotiin laskemaan rahoja -

ja alkaa yhtäkkiä voida huonosti.

Kipua rinnassa.

Hän päättää mennä vuoteeseen, riisuutuu ja menee hakemaan pyjamaansa.

Hän pysähtyy kokovartalopeilin kohdalla -

ja alkaa keskittyä vanhasta tottumuksesta.

Hän näkee oman ihonsa läpi.

Röntgenkonettakin paremmin, kaiken.

Valtimot, laskimot, veren sisällään.

Maksan, munuaiset, suolet, sykkivän sydämen.

Hän katsoo kipukohtaa -

ja näkee tumman möykyn laskimossa sydämen oikealla puolella.

Veritulppa. Se näyttää ensin olevan aloillaan.

Sitten se liikahtaa, noin millimetrin.

Veri pakkautuu tulpan takana, työntyy ohi, ja tulppa liikahtaa.

Se nytkähtää eteenpäin. Henry katselee kauhuissaan.

Hän tietää, että laskimossa kulkeva veritulppa päätyy sydämeen.

Hän kuolee pian.

Kelpo loppu tarulle, mutta tämä ei ole tarua.

Tämä on totta.

Ainoa epätotuus on nimi. Se ei ollut Henry Sugar.

Hänen nimensä on pidettävä salassa yhä vieläkin.

Muutoin tämä tarina on totta,

ja siksi lopunkin on oltava todenmukainen.

Siinä tapahtui näin.

Henry käveli tunnin. Oli mukavan viileä ilta.

Kaupunki yhä valveilla.

Hän tunsi paksun setelinipun takkinsa sisätaskussa.

Hän taputti sitä.

Paljon rahaa tunnin työstä.

Hän oli kuitenkin ymmällään.

Hän ei ymmärtänyt, miksi onnistuminen ei innostanut häntä.

Kolme vuotta aiemmin ennen joogaa -

hän olisi riehaantunut ja sännännyt yökerhoon juhlimaan.

Nyt hän ei ollut riehakas.

Hän oli surullinen.

Jokaisella vedolla voitto oli ollut varma.

Ei kutkuttavaa jännitystä, ei vaaraa.

Hän voisi kiertää maailmaa ja tienata miljoonia,

mutta olisiko se hauskaa?

Ja toinen asia. Oliko mahdollista,

että kyvyn kehittänyt prosessi -

oli perusteellisesti muuttanut hänen elämänkatsomuksensa?

Se oli mahdollista.

Seuraavana aamuna Henry heräsi myöhään.

Hän näki valtavan rahatukon pöydällä -

eikä halunnut sitä.

Huomenta, herra. Saatte sen lahjana.

Mitä?

Pankaa se taskuunne!

Selvä.

Mikä se on?

Rahaa.

Pitäkää se!

Hei!

Tulkaa!

Ovikello soi.

Mitä halvattua te teette?

Pahoittelut väkijoukosta. Jaoin rahaa.

Sytytätte mellakan! -Jaoin vain rahaa.

Se ei toistu. Väki hajaantuu kyllä.

Poliisi veti esiin 50 punnan setelin.

Tekin saitte. -Tämä on todiste. Mistä rahat tulivat?

Voitin blackjackissä. Oli varsin onnekas ilta.

Poliisi kirjoitti klubin nimen vihkoon.

He voivat vahvistaa.

Poliisi laski vihkon. Ei kiinnosta.

Eikö? -Ei vähääkään.

Uskon kyllä kertomuksenne,

mutta se ei oikeuta tekoanne millään lailla.

Enhän tehnyt mitään laitonta?

Laitontako?

Senkin typerys!

Jos teillä käy sellainen tuuri, että saatte moisen potin,

ja haluatte antaa sen pois, älkää heitelkö sitä.

Antakaa hyväntekeväisyyteen, vaikkapa sairaalalle tai orpokodille.

Maa on niitä väärällään,

eikä lapsille riitä rahaa edes joululahjaan.

Ja tuollainen tomppeli, joka ei ole eläessään kokenut pulaa,

heittelee rahaa kadulle!

Poliisi tömisteli alas portaita ja ulos ovesta.

Henry jähmettyi.

Sanat ja raivo, jolla poliisi oli ne lausunut, viilsivät syvältä.

Häntä hävetti.

Se oli kamala tunne.

Aivan yhtäkkiä Henry tunsi sähköisen väristyksen kehossaan -

oivaltaessaan, kuinka hän voisi muuttaa kaiken.

Hän asteli edestakaisin listaten seikkoja, joilla idea toteutuisi.

Yksi: voitan suuren summan elämäni jokaisena päivänä tästä alkaen.

Kaksi: käyn samalla kasinolla korkeintaan puolen vuoden välein.

Kolme: en saa voittaa liikaa yhdellä kertaa.

Raja on 50 000 puntaa illassa.

Neljä: 50 000 puntaa illassa 365 päivänä vuodessa.

Se tekee 18,25 miljoonaa.

Viisi: vaihdan paikkaa.

Korkeintaan kolme iltaa samassa kaupungissa.

Lontoo, Monte Carlo, Cannes, Biarritz,

Deauville, Las Vegas, Mexico City, Buenos Aires, Nassau.

Kuusi: perustan rahoilla sairaaloita ja orpokoteja ympäri maailmaa.

Se olisi haaveena kornia tunteilua, mutta todellisuudessa voin onnistua.

Se ei ole lainkaan kornia vaan vallan suurenmoista.

Seitsemän: tarvitsen kumppanin, joka ottaa rahat vastaan -

ja lähettää apukohteille.

Joku, johon voin luottaa täysin ja ikuisesti.

John Winston oli hoitanut Henryn isän tilit -

ja Johnin isä Henryn isoisän tilit.

Voisit olla maailman rikkain mies.

En halua olla maailman rikkain mies.

En voi toimia Englannissa. Verottaja veisi kaiken.

Muutan Sveitsiin, mutta en heti. En ole huoleton poikamies kuten sinä.

Täytyy puhua perheelleni ja liikekumppaneille,

myydä talo, hankkia uusi Sveitsistä, ottaa lapset pois koulusta. Se vie aikaa.

Vuotta myöhemmin Henry oli lähettänyt 120 miljoonaa -

John Winstonille Lausanneen.

Raha saapui arkipäivinä sveitsiläisfirmalle Winston Sugar, LLC.

Vain John ja Henry tiesivät rahojen alkuperän ja käyttökohteen.

Maanantailähetys oli suurin.

Siinä oli voitot, jotka saatiin viikonloppuna, kun pankki oli kiinni.

Hän liikkui vauhdilla -

vaihtaen henkilöllisyyttä monta kertaa viikossa.

Usein John tiesi Henryn olinpaikasta -

vain pankin, josta rahat oli lähetetty. Se oli ällistyttävää.

Henry kuoli viime vuonna 63-vuotiaana keuhkoveritulppaan.

Hän tiesi odottaa sitä mutta suhtautui tyynesti.

Hän oli toteuttanut työtään yli 20 vuotta,

hankkinut 644 miljoonaa puntaa ja perustanut maailmalle -

21 laadukasta lastensairaalaa ja orpokotia,

joita hallinnoi Lausannesta käsin John Winston henkilökuntineen.

Työ oli tehty.

Kuinka tiedän tämän kaiken? Hyvä kysymys. Minäpä kerron.

Pian Henryn kuoltua John Winston soitti minulle Sveitsistä.

Hän esittäytyi Winston Sugar, LLC -nimisen firman johtajaksi ja kysyi,

tulisinko Lausanneen keskustelemaan yrityshistoriikin kirjoittamisesta.

En tiedä, miten hän valitsi minut. Kai summamutikassa listalta.

Hän lupasi hyvän palkkion ja lisäsi:

"Äskettäin kuoli merkittävä mies nimeltään Henry Sugar.

Ihmisten pitäisi kuulla, mitä hän teki maailman hyväksi."

Tietämättömänä kysyin, oliko tarina riittävän kiinnostava tallennettavaksi.

John Winston ärsyyntyi siitä, kenties loukkaantuikin.

Viidessä minuutissa hän kertoi minulle Henry Sugarin salaisesta urasta.

Se ei ollut enää salainen.

Henry oli kuollut eikä astuisi enää jalallaan kasinoon.

"Tulen sinne", sanoin.

Tapasin Winstonin, joka oli yli seitsenkymppinen,

ja Max Engelmanin,

maskeeraajan, joka oli kulkenut Henryn mukana -

luomassa hänelle fantastisia valeasuja.

He olivat murtuneita Henryn kuolemasta, Max vielä enemmän kuin John.

Rakastin häntä. Hän oli hieno mies.

John Winston näytti minulle sinisen vihkon,

johon Chatterjee oli kirjoittanut vuonna 1935.

Kopioin sen myöhemmin.

"Yksi kysymys", sanoin.

"Sanoitte, ettei Henry Sugar ollut hänen oikea nimensä.

Ettekö halua minun kertovan, kuka hän oikeasti oli?"

Emme. -Winston sanoi.

Lupasimme olla paljastamatta sitä.

Se vuotanee lopulta julki.

Hän oli tunnetusta suvusta.

Pyydän silti, ettette yritä ottaa selvää.

Kutsukaa häntä vain Henry Sugariksi.

Ja niin olen tehnyt.

ROALD DAHL TYÖSTI TARINAA -

KIRJOITUSMAJASSAAN GREAT MISSENDENISSÄ BUCKINGHAMSHIRESSA -

HELMIKUUSTA JOULUKUUHUN VUONNA 1976.

II: JOUTSEN

Ernie oli saanut kiväärin syntymäpäivälahjaksi.

Hän otti pyssyn ja patruunoita ja lähti etsimään saalista.

Raymondin talolla -

hän pani kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kimakasti.

Raymond oli Ernien paras ystävä naapurista.

Ernie näytti kivääriä.

"Peijooni", sanoi Raymond. "Nyt pidetään lystiä."

Pojat lähtivät matkaan. Oli toukokuinen lauantaiaamu.

Kastanjat olivat kukassa,

ja orapihlaja hohti valkeana.

Ernie ja Raymond kulkivat kapeaa polkua -

ammuskellen pikkulintuja.

Punatulkkuja, rautiaisia, kerttuja ja sirkkuja.

Kun he tulivat rautatielle, 14 pikkulintua roikkui narussa.

"Katso", Ernie kuiskasi viittoen. "Tuolla."

Pensaikon takana pieni poika katseli vanhan puun oksistoa kiikarilla.

"Watson, se torvelo."

Peter Watson oli hintelä.

Hänellä oli pisamia ja paksut silmälasit.

Hän oli hyvä oppilas, yläluokalla jo kolmentoista ikäisenä.

Hän piti musiikista ja soitti pianoa hyvin.

Huono peleissä, hiljainen ja kohtelias.

Isot pojat hiipivät pienen pojan luokse.

Hän ei huomannut heitä kiikarinsa takaa jotakin hartaasti tarkkaillessaan.

"Kädet ylös!" Ernie huusi ja tähtäsi.

Peter Watson säpsähti.

Hän tuijotti lasiensa läpi tunkeilijoita.

"Tottele!" Ernie huusi. "Kädet ylös!"

Peter seisoi hiljaa pidellen kiikaria edessään molemmin käsin.

Hän katsoi poikia.

Hän ei pelännyt mutta tiesi varoa näitä kahta -

oltuaan usein heidän silmätikkunaan.

Nosta kädet.

Se oli viisainta.

Raymond sieppasi häneltä kiikarin.

"Ketä vakoilet?" hän kivahti.

Peter Watson harkitsi vaihtoehtoja.

Jos hän juoksisi, he saisivat hänet kiinni.

Jos hän huutaisi apua, kukaan ei kuulisi.

Hänen täytyi siis pysyä tyynenä ja selvitä tilanteesta puhumalla.

"Katselin vihertikkaa", Peter sanoi.

"Mitä?" "Koirasvihertikkaa." Picus viridis.

"Se nakutteli kelopuuta etsien toukkia."

"Missä se on?" Ernie nosti pyssyn.

"Ammun sen!" "Et voi", Peter sanoi -

katsoen Raymondin olalla roikkuvia lintuja.

"Se lensi pois, kun huusitte. Tikat ovat erittäin arkoja."

Raymond supatti Ernien korvaan.

Ernie läpsäytti reittään. "Hyvä idea!"

Hän laski pyssyn, meni pojan eteen ja kaatoi tämän maahan.

Raymond leikkasi narusta pätkän.

He sitoivat Peterin ranteet yhteen.

"Nyt jalat", Raymond sanoi.

Peter rimpuili ja sai nyrkistä vatsaansa. Hän haukkoi henkeä liikkumatta.

Isot pojat sitoivat hänen nilkkansa kuin kananpojalta.

Ernie otti pyssynsä,

ja he alkoivat kantaa poikaa rautatietä kohti.

Peter Watson piti suunsa kiinni.

Mitä pojat aikoivatkin, puhe oli turhaa.

He veivät hänet pengertä alas -

ja laskivat hänet kiskojen väliin. Näiden kiskojen.

Näiden tässä.

Se tapahtui 27 vuotta sitten. Olen Peter Watson.

"Lisää narua", Ernie sanoi.

Pian Peter makasi avuttomana kiskojen väliin sidottuna.

Hän pystyi liikuttamaan vain päätä ja jalkoja.

Ernie ja Raymond ihailivat kättensä jälkiä.

"Hyvä tuli", Ernie sanoi.

"Tämä on murha", sanoi radalla makaava poika.

"Ei välttämättä", sanoi Ernie.

"Se riippuu junien maavarasta. Makaa litteänä, niin saatat selvitä."

Isot pojat nousivat penkereelle ja istuivat ruohikolle.

Erniellä oli tupakkaa. He polttivat.

Peter tiesi, etteivät he päästäisi häntä. He olivat vaarallisia, kahjoja poikia.

Vaarallisia, kahjoja, typeriä poikia.

"Täytyy ajatella rauhallisesti", Peter tuumi.

Hän pohti hiljaa mahdollisuuksiaan.

Pään korkein kohta oli nenä.

Hän arvioi nenänsä kohoavan kymmenen senttiä kiskoista.

Oliko se liikaa? Nykydieseleistä ei tiennyt.

Hänen päänsä oli soralla ratapölkkyjen välissä.

Hänen täytyi kaivautua.

Hän alkoi hivuttaa soraa päällään ja sai tehtyä pienen kuopan.

Pää oli noin viisi senttiä alempana.

Se riittäisi. Mutta entä jalat?

Hän käänsi jalkateränsä maata vasten ja alkoi odottaa junaa.

Hän pohti, syntyikö junan alle tyhjiö,

joka imaisisi hänet ylös. Se oli mahdollista.

Hänen piti keskittyä pitämään kehonsa tiukasti maassa.

"En saa olla velttona. Painaudun tiukasti maata vasten."

Peter katseli valkoista taivasta,

jolla ajelehti yksinäinen kumpupilvi.

Lentokone ohitti pilven.

Pieni ylätaso, punainen runko.

Vanha Piper Cub ehkäpä. Hän katseli sitä, kunnes se katosi.

Ja yhtäkkiä hän kuuli kummallista värinää kiskoista.

Vaimeaa, lähes äänetöntä huminaa jostain kaukaa radalta.

Peter kohotti päänsä ja katsoi suoraa rataa,

joka ulottui kauas etäisyyteen.

Hän näki junan.

Ensin mustan pisteen, mutta hänen katsellessaan -

piste kasvoi isommaksi, kunnes se ei ollut enää piste -

vaan iso, kantikas dieselveturin keula.

Peter painoi päänsä tukevasti soraan tekemäänsä kuoppaan.

Hän taittoi jalkansa,

sulki silmänsä tiukasti ja painautui maata vasten.

Juna tuli räjähtävällä pauhulla kuin korvalla laukaistu ase.

Räjähdystä seurasi riipivä, ulvova tuuli,

joka syöksyi hurrikaanin lailla sieraimiin ja keuhkoihin.

Melu oli korvia huumaava. Tuuli salpasi hengen.

Hän tunsi joutuvansa syödyksi ulvovan, murhanhimoisen hirviön kitaan.

Se lakkasi. Juna oli mennyt.

Peter avasi silmänsä ja näki taivaan ja saman valkoisen pilven ajelehtimassa.

Se oli ohi. Hän oli selviytynyt.

Irrota hänet. -Ernie sanoi.

Raymond katkaisi kiskoihin sidotut narut.

"Vapauta jalat mutta älä käsiä."

Raymond katkaisi narut nilkoista.

"Olet yhä vankina, veikkoseni." Ernie sanoi.

Pojat marssittivat Peter Watsonin pellon poikki järvelle.

Vangin ranteet olivat yhä sidotut.

Ernie kantoi pyssyä ja Raymond Peteriltä ottamaansa kiikaria.

Järvi oli pitkä ja kapea. Rantamilla kasvoi korkeita pajuja.

Keskellä oli paljas vesi, mutta rantavedessä oli tiheä ruovikko.

"No niin", Ernie sanoi. "Tehdään näin.

Tartu käsistä, minä jaloista.

Heitetään hänet tuonne mutaiseen ruovikkoon."

"Katso!" Raymond huudahti. "Ammutaan tuo!"

Peter Watson kääntyi katsomaan.

Valtava korsista rakennettu pesäkeko -

kohosi puoli metriä vedenpinnasta.

Sen päällä istui uljas valkea joutsen seesteisenä kuin Järven neito.

Se katseli poikia valppaasti.

"Kissa vieköön!" Raymond huusi. "Komea!"

Ernie päästi irti vangista ja nosti pyssyn olkaansa vasten.

"Tämä on lintujen rauhoitusalue", Peter änkytti.

"Mikä?" Ernie kysyi.

Peter tunsi villiä raivoa sisimmässään. Hän yritti pitää äänensä tyynenä.

"Joutsen on Englannin suojelluin lintu,

eikä lintua saa ampua pesään. Sillä voi olla poikasia.

Älä tee sitä. Ole kiltti, älä!"

Luoti osui joutsenen siroon päähän.

Pitkä valkoinen kaula painui hitaasti pesän reunalle.

Avaa.

"Vapauta kädet. Hän on lintukoiramme."

Raymond katkaisi narut pienen pojan ranteista.

"Nouda se!"

"En suostu", sanoin.

Ernie löi Peteriä kovaa kasvoihin avokämmenellä.

Veri alkoi valua toisesta sieraimesta.

"Kieltäydypä uudestaan, niin takaan tämän:

Lyön nätin valkoiset etuhampaasi irti molemmilta riveiltä. Ymmärrätkö?"

Peter oli vaiti.

"Vastaa!" Ernie ärähti. "Ymmärrätkö?"

"Kyllä", Peter sanoi vaisusti. "Ymmärrän."

Kyyneleet poskilla valuen Peter laskeutui rannasta veteen.

Hän kahlasi kuolleen joutsenen luo ja nosti sen hellästi.

Sen alla oli kaksi pientä harmaata untuvikkoa -

toisissaan kiinni pesän keskellä.

"Onko munia?" Ernie huusi rannasta.

"Ei", Peter vastasi. "Ei mitään."

Hän kantoi kuolleen joutsenen rantaan,

laski sen varovasti maahan ja katsoi poikia.

Kyynelistä kosteat silmät leiskuivat raivosta.

"Teidät tässä pitäisi tappaa", hän sanoi.

Ernie säpsähti hieman mutta tokeni nopeasti.

Uhkaava pilke syttyi hänen mustiin tihrusilmiinsä.

"Anna veitsesi, Raymond."

Linnun luustossa on nivel, joka kiinnittää siiven.

Ernie työnsi veitsen niveleen ja leikkasi jännettä.

Veitsi oli terävä, ja pian siipi irtosi kokonaisena.

Ernie käänsi joutsenen ja irrotti toisenkin.

"Narua." Hän ojensi kätensä Raymondille.

Ernie leikkasi kahdeksan narunpätkää ja sitoi ne pitkin ison siiven yläreunaa.

"Levitä kätesi."

Peter Watson seisoi auringonpaisteessa kauniina toukokuun aamuna -

sivuillaan valtavat, veriset siivet, jotka roikkuivat irvokkaasti.

Ernie taputti käsiään ja tanssahteli ruohikolla.

"Joko riittää?" Peter Watson kysyi.

"Joutsenet eivät puhu", Ernie sanoi.

He marssivat järven reunaa korkean pajun luokse.

Pitkät oksat kaartuivat alas lähes koskettaen järven pintaa.

"Ja nyt, herra Joutsen,

kiipeät latvaan ja sitten levität siipesi ja lennät."

"Mainiota!" kiljui Raymond.

Ajatus kiipeämisestä -

pois huligaanien kynsistä miellytti Peteriä.

Hän voisi pysyä puussa.

Pojat tuskin tulisivat perässä.

Jos tulivat, hän menisi ohuelle oksalle, joka ei kestäisi toisen painoa.

Puun matalille oksille oli melko helppo kiivetä.

"Ylemmäs!" Ernie huusi. "Kiipeä!"

Peter kiipesi, kunnes ei päässyt enää ylemmäs.

Hän seisoi miehen ranteen paksuisella oksalla,

joka ojentui järven ylle ja kaartui viehkeästi alas.

Hän hengähti kiivettyään.

Hän oli ainakin 15 metrin korkeudessa eikä nähnyt poikia.

He eivät olleet enää puun juurella.

"Kuuntele tarkasti."

He olivat siirtyneet kauemmas,

mistä he näkivät hyvin puun latvassa olevan pojan.

Heitä katsoessaan Peter Watson huomasi, kuinka harva pajun lehvistö oli.

Se ei antanut hänelle suojaa.

"Kävele oksaa pitkin mutaisen veden päälle ja lähde lentoon!"

Peter Watson ei liikahtanut.

Hän piti katseensa hahmoissa alhaalla pellolla.

He seisoivat hievahtamatta häntä katsoen.

"Lasken kymmeneen.

Jos et levitä siipiäsi ja lennä, ammun sinut alas.

Saan kaksi joutsenta plakkariini.

No niin.

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi."

Peter Watson ei hievahtanut. Mikään ei saisi häntä liikkumaan.

"Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen!"

Peter näki pyssyn nousevan olkaa vasten.

Se osoitti häntä kohti.

Hän kuuli pamauksen ja luodin ujelluksen päänsä vierestä.

Hän pelkäsi mutta ei liikkunut.

Hän näki Ernien lataavan pyssyä.

"Viimeinen tilaisuus!" Ernie kiljui. "Seuraava osuu!"

Peter odotti.

Hän katseli poikaa kaukana leinikkiniityllä toisen pojan vieressä.

Pyssy nousi taas olkaa vasten.

Hän kuuli pamauksen, kun luoti osui häntä reiteen.

Hän ei tuntenut kipua, mutta isku oli kova,

kuin häntä olisi lyöty lekalla.

Se iski hänen jalkansa oksalta.

Hän haparoi otetta käsillään.

Pieni oksa, josta hän piti kiinni, taipui ja katkesi.

Kun joillakin tulee mitta täyteen ja sietokyky ylittyy,

he lyyhistyvät ja luovuttavat.

Toiset taas, vaikkakin harvat, eivät jostain syystä koskaan lannistu.

Sellaisia kohtaa sodassa ja rauhankin aikana.

Heillä on vankkumaton sisu.

Mikään kipu, rääkki tai edes kuolemanvaara -

ei saa heitä luovuttamaan.

Pikku Peter Watson oli sellainen.

Siinä kamppaillessaan ja yrittäessään pysyä puussa -

hän oivalsi yhtäkkiä, että hän voittaisi.

Hän kohotti katseensa ja näki järven yllä valon,

niin kirkkaan ja kauniin, ettei hän voinut irrottaa katsettaan.

Valo kutsui häntä luokseen,

ja hän heittäytyi sitä kohti levittäen siipensä.

Kolme ihmistä sanoi nähneensä suuren joutsenen -

kylän yllä sinä aamuna.

Opettaja,

apteekin kattoa korjaamassa ollut mies -

ja niityllä leikkinyt poika.

Rouva Watson, joka oli pesemässä astioita,

sattui katsomaan ulos juuri sillä hetkellä,

kun jokin iso ja valkoinen putosi takapihan nurmikolle.

Hän säntäsi ulos.

Hän meni polvilleen maassa makaavan ainoan poikansa viereen.

"Kultaseni!" hän huusi. "Poikakulta!

Mitä tapahtui?"

"JOUTSEN" SYNTYI TOSIELÄMÄN LEHTIJUTUSTA,

JOTA DAHL SÄILYTTI IDEAVIHKOSSAAN 30 VUOTTA.

HÄN KIRJOITTI TARINAN LOKAKUUSSA 1976.

III: ROTANPYYDYSTÄJÄ

PÄIVÄN SANOMAT

Iltapäivällä rottamies tuli bensa-asemalle.

Hän hiippaili pihaan äänettömästi.

Askeleet eivät kuuluneet soralla.

Hänellä oli armeijan kassi olallaan,

vanhan ajan vakosamettitakki, isot taskut -

ja vakosamettihousut, jotka oli sidottu polvista narulla.

Päivää. -Niin?

Tuholaistorjuja.

Pienet, tummat silmät tutkivat ympäristöä.

Rottamieskö? -Aivan.

Hän oli laiha ja kulmikas.

Kaksi keltaista hammasta törrötti alahuulen päällä.

Korvat olivat pyöreät, ohuet ja takana päässä.

Silmät lähes mustat,

mutta katseessa näkyi aavistus keltaista.

Tulit nopeasti. -Terveysviraston määräys.

Jaahas. Pyydystätkö kaikki rotat?

Juu. -Miten?

Niin, miten?

Riippuu rotista. Eri konstit eri rotille.

Loukulla kai. -Mitä?

Loukulla. -Loukulla?

Rottamies tuhahti.

Ei suinkaan. Eivät ne kaneja ole.

Hän kohotti päätään ja nuuhki ilmaa nenä värähdellen.

Rotat ovat ovelia. Ne pitää tuntea.

Ne pitää tuntea tässä työssä.

Tiedättekö mitä? Ne tarkkailevat.

Kun niiden tuhoamista valmistelee, ne tarkkailevat.

Eihän tämä ole viemärikeikka?

Ei ole viemärikeikka.

Ne ovat hankalia. -Niinkö? Enpä uskoisi.

Et vai? Näkisinpä sinut viemärikeikalla.

Haluaisin nähdä, miten hoidat sen.

Myrkyllä kai.

Minne panisit myrkyn?

Viemäriin.

Rottamies hykerteli.

Arvasin. Viemäriin.

Silloin myrkky huuhtoutuu pois.

Tykkänään. Viemäri on kuin joki.

No, mitä herra rottamies tekisi viemärikeikalla?

Rottamies asteli lähemmäs.

Hän puhui salamyhkäisesti,

ammattisalaisuuksia kertovan miehen äänellä.

Lähdetään siitä, että rotta on jyrsivä eläin.

Se jyrsii kaiken, mitä sille antaa.

Miten siis viemärikeikka hoidetaan?

Hänen äänensä kuulosti kurnuttavalta sammakolta.

Hän tuntui lausuvan sanat vesi kielellä nautiskellen,

kuin niissä olisi hyvä maku.

Viemäriin viedään tavallisia ruskeita paperipusseja,

joissa on kipsijauhetta. Ei muuta.

Ne ripustetaan viemärin kattoon,

niin että ne melkein koskettavat vettä.

Juuri rotan ulottuville.

Claud kuunteli hartaana.

Viemärissä uiva rotta huomaa pussin. Se pysähtyy.

Nuuhkaisee. Ei hassumpi haju.

Mitä se tekee? -Jyrsii.

Aivan, se alkaa jyrsiä pussia. Pussi hajoaa,

ja rotta saa suuhunsa jauhetta vaivansa palkaksi.

Niin?

No, nirri pois.

Tappaako se? -Taatusti.

Kipsi… -Turpoaa kastuessaan.

Se paisuu rotan sisuksissa -

ja tappaa nopeammin kuin mikään muu.

Siksi rotat pitää tuntea.

Rottamies hehkui ylpeydestä.

Hän hieroi luisia sormiaan yhteen kasvojensa edessä.

No, missä ne rotat ovat?

"Rotat"-sanassa oli täyteläinen sointi, kuin hän olisi kurlannut voisulalla.

Tuolla heinäsuovassa.

Eikö sisällä? -Vain heinäsuovassa.

Niitä on takuulla sisälläkin ruoissa levittämässä tauteja.

Onko sairauksia? -Hän katsoi minua, sitten Claudia.

Olemme terveitä. -Varmasti?

Kyllä. -Sitä ei ikinä tiedä.

Hän oli omaksunut terveysviranomaisen roolin -

ja pettyi, kun joukossamme ei riehunut rutto.

Oli miten oli, rotat ovat heinäsuovassa. Miten häädät ne?

Rottamies virnisti luihusti.

Hän otti kassistaan ison purkin -

ja piteli sitä käsissään puhuessaan.

Myrkkyä. Erikoismyrkkyä. Tappavaa.

Lusikallisenkin hallussapidosta saa puoli vuotta linnaa.

Tällä tappaisi miljoona miestä.

Näytänkö? -Näytä vain.

Hän avasi kannen pennin kolikolla.

Siinä.

Hän puhui aineesta hellään sävyyn ja näytti sitä Claudille.

Maissia tai ohraako?

Kauraa. Tappavassa myrkyssä liotettua.

Yksi jyvä suussa tappaa kolmessa minuutissa.

En päästä purkkia silmistäni.

Hän ravisteli purkkia varovasti,

niin että kauranjyvät rapisivat.

Rottanne eivät saa tätä tänään. Eivät ne ottaisikaan.

Siksi rotat pitää tuntea. Ne ovat kauhean epäluuloisia.

Tänään ne saavat puhdasta, maukasta kauraa,

joka ei vahingoita niitä.

Ne vain pulskistuvat. Huomenna sama homma,

seuraavana päivänä ja sitä seuraavana.

Se on niin hyvää, että kaikki seudun rotat -

ilmaantuvat pian paikalle.

Ovelaa.

Tässä työssä pitää olla rottaa ovelampi.

Ja se on jotain se.

Pitää melkeinpä olla rotta.

Se vain lipsahti suustani.

En voinut sille mitään miestä katsoessani.

Reaktio oli yllättävä.

Aivan! -Hän huudahti.

Sanoit naulan kantaan.

Hyvän rotanpyydystäjän pitää olla rotan kaltainen.

Rottaakin ovelampi, eikä se ole helppoa, uskokaa pois.

No, käydään töihin.

Lady Leonora Benson tahtoo minut kartanolle.

Onko siellä rottia? -Kaikilla on rottia.

Rottamies hipsutti kujalle.

Niin rotan tapaisesti, että se pisti miettimään.

Hidas, melkeinpä siro hipsutus polvet joustaen,

eivätkä askeleet kuuluneet soralla.

Hän loikkasi portin yli pellolle ja kiersi suovaa ripotellen kauraa maahan.

Seuraavana päivänä hän palasi ja teki saman.

Taas seuraavana päivänä ja sitä seuraavana,

kunnes neljäntenä päivänä hän toi myrkkykauraa.

Hän ei ripotellut sitä vaan asetti pieniä kekoja -

heinäsuovan kulmiin.

Onko teillä koira? -On.

Jos haluat sille tuskaisen kuoleman, päästä se tänne.

Seuraavana päivänä hän tuli hakemaan raadot.

Tuokaa vanha säkki, johon voin kerätä ne.

Hän puhkui voimansa tunnossa mustat silmät kiiluen -

päästessään näyttämään saaliinsa yleisölle.

Claud haki säkin, ja menimme tien poikki.

Rottamies hyöri suovalla -

ja kumartui katsomaan myrkkykekoa.

Jokin on vialla. -Hän mutisi.

Vaisusti ja vihaisesti.

Hän hipsutti toiselle keolle ja kumartui tutkimaan sitä.

Jokin on piru vieköön vialla. -Mikä?

Oli selvää, että rotat eivät olleet menneet syöttiin.

"Nämä ovat ovelia rottia", sanoin.

Rottamies tuohtui.

Se näkyi naamasta, nenästä ja siitä, miten keltahampaat painuivat alahuuleen.

Älä selitä. -Hän katsoi minua.

Rotissa ei ole vikaa. Joku ruokkii niitä.

Ne saavat jotain maukasta yltä kyllin.

Rotta ei jätä kauraa syömättä, ellei sen vatsa ole täynnä.

Rottamies käännähti äkeänä.

Hän alkoi kerätä myrkkykauraa pienellä lapiolla varovasti purkkiin.

Kun hän lopetti, kävelimme takaisin tien poikki.

Rottamies seisoi pumpun vieressä surkeana ja nöyryytettynä.

Kasvoilla oli synkkä ilme.

Hän rypi epäonnistumisessaan -

silmät viiruina,

pieni kieli keltahampaiden sivusta vilkkuen.

Hän vilkaisi minua viekkaasti, sitten Claudia.

Nenänpää vipatti ilmaa nuuhkien.

Hän keinui kevyesti varpaillaan -

ja sanoi hiljaa, salamyhkäisesti…

Näytänkö jotain?

Hän yritti pelastaa maineensa.

Mitä? -Näytänkö huiman jutun?

Hän pani oikean kätensä takkinsa taskuun -

ja otti sieltä ison elävän rotan pidellen sitä tiukasti.

Hyvä luoja!

Siinä. Näettekö?

Hän seisoi hieman etukenossa -

ja tapitti meitä valtava ruskea rotta kädessään.

Yksi sormi ja peukalo tiukasti kaulan ympärillä,

ettei se pystyisi puremaan.

Pidätkö rottia taskuissasi?

Minulla on aina rotta tai pari.

Hän onki toisesta taskusta pienen valkoisen…

Onko tuo fretti? -Rottamies tyrskähti.

Fretti näytti tuntevan hänet eikä liikkunut.

Fretti tappaa rotan nopeammin kuin mikään.

Hän piteli eläimiä edessään niin,

että fretin kuono oli aivan rotan naaman edessä.

Fretin pistävät silmät tuijottivat rottaa.

Rotta yritti rimpuilla kauemmas tappajasta.

No niin. -Hän sanoi.

Katsokaapa.

Khakipaidan kaulus oli auki.

Hän sujautti rotan paitansa sisään ihoaan vasten.

Vyö esti rottaa pääsemästä vyötärön alapuolelle.

Hän laittoi fretin perään.

Paidan alla alkoi heti vimmattu kuhina.

Rotta näytti juoksevan ympäri miehen kehoa frettiä pakoon.

Kuusi tai seitsemän kierrosta, pieni myhkyrä isomman perässä -

kirien sitä joka kierroksella kiinni,

kunnes myhkyrät näyttivät tulevan yhteen.

Seurasi nujakka ja kimeää vikinää.

Rottamies seisoi koko ajan liikkumatta -

jalat harallaan, kädet sivuilla,

katsoen rauhallisesti Claudin jähmettyneitä kasvoja.

Lopulta hän työnsi kätensä paidan alle -

ja veti fretin ulos.

Ja toisella kädellä kuolleen rotan.

Fretin valkeassa kuonossa oli veritahroja.

"En oikein pidä tästä", sanoin.

Et takuulla ole nähnyt vastaavaa.

Enpä ole.

Saat vielä häijyn pureman vatsaasi.

Claud sanoi lumoutuneena, ja rottamies alkoi taas kerskailla.

Näytänkö vielä huimemman jutun,

jota ette ikinä uskoisi näkemättä?

Vilkaisin Claudia levottomasti.

Kyllä.

Rottamies pani kuolleen rotan taskuun ja fretin toiseen.

Hän otti kassistaan toisen elävän rotan.

Kristus!

Minulla on aina rotta tai pari mukana.

Rotat pitää tuntea, ja siksi niitä täytyy pitää lähellä.

Tämä on viemärirotta, pirun ovela.

Se tarkkailee minua aina ja miettii, mitä teen seuraavaksi.

Näettekö? -Iljettävä.

"Mitä aiot?" kysyin.

Aavistin, että seuraava esitys olisi vielä pahempi.

Hakekaa narua. -Claud haki narua.

Rottamies sitoi sen rotan takajalkaan.

Rotta rimpuili, mutta rottamies piteli tiukasti.

Onko sisällä pöytää?

"Ei rottaa sisälle", sanoin.

Tarvitsen pöydän tai jonkin tasaisen.

Menimme bensapumpulle. Rottamies pani rotan sen päälle.

Hän sitoi narun tolppaan, jotta rotta pysyi kiinni.

Ensin se kyyristyi epäluuloisena.

Harmaa ruumis, kirkkaat mustat silmät,

suomuinen häntä pitkällä kippuralla metallipintaa vasten.

Se tarkkaili sivusilmällä, mitä mies aikoi tehdä.

Rottamies astui taaksepäin, ja rotta rauhoittui heti.

Se nousi pystyyn ja alkoi nuolla harmaata turkkiaan.

Sitten se rapsutti kuonoaan etukäpälillään.

Se ei näyttänyt välittävän muista paikalla olijoista.

Lyödäänkö pieni veto? -Rottamies sanoi.

"Ei kiitos", vastasin.

Huvin vuoksi. Se on lystimpää. -Mistä lyöt vetoa?

Että tapan rotan käyttämättä käsiäni.

Pidän ne taskuissani.

Rottamies halusi ilmeisesti tienata rahaa.

Katsoin pian tapettavaa rottaa, ja minua etoi.

Ei se, että rotta tapettaisiin,

vaan koska tappotapa olisi erikoinen ja innolla toteutettu.

Potkaiset sitä. -En käytä jalkoja.

Käsivarsia? -En käsivarsiakaan.

Istut päälle. -En litistä.

Näytä. -Lyökää punta vetoa.

Älä houri. Miksi löisimme?

Paljonko lyöt? -En mitään.

Antaa sitten olla.

Hän irrotti narua. -Laitan šillingin.

Häijy tunne vatsassani paheni, mutta jutussa oli kammottavaa viehätystä.

En kyennyt lähtemään, edes liikahtamaan.

Entä sinä? -En.

Kurjasta šillingistäkö?

Älä sitten. -Näytä raha.

Claud pani kolikon pumpulle.

Rottamies laittoi viereen kaksi kuusipennistä.

Kiinni veti.

Me peräännyimme.

Mies astui eteen, pani kädet taskuihin -

ja taittoi ylävartalonsa rottaa kohti.

Rotta kyyristyi.

Se näytti aikovan loikata miehen naamalle,

mutta se alkoikin perääntyä -

hilaten kehoaan hiipivin askelin,

kunnes naru kiristyi takajalassa.

Rottamies nojautui lähemmäs rottaa -

ja jahtasi sitä silmillään. Yhtäkkiä…

Rotta hätääntyi. -…ja loikkasi ilmaan.

Naru nykäisi niin rajusti, että jalka saattoi mennä sijoiltaan.

Se kyyristeli reunalla -

niin kaukana kuin narua riitti, viikset vapisten,

pitkä ruumis jäykkänä pelosta.

Rottamies alkoi taas työntää kasvojaan hitaasti yhä lähemmäs.

Halusin käskeä häntä lopettamaan mutta en kyennyt.

Tulossa oli jotain hyvin vastenmielistä. Olin varma siitä.

Jotain karmeaa ja julmaa, mutta minun oli pakko nähdä se.

Välissä oli enää käden levyinen rako.

Rotta painautui litteäksi kauhusta jäykkänä.

Rottamieskin oli kireä,

mutta se oli pingottuneen jousen vaarallista kireyttä.

Hymy häivähti hänen suupielillään.

Yhtäkkiä hän iski -

käärmeen tavoin -

syösten päänsä eteenpäin pistoliikkeellä…

…joka lähti alavartalon lihaksista.

Ehdin nähdä avautuvan suun…

…keltahampaat…

…ja ammottavan suun vääristämät kasvot.

Enempää en välittänyt nähdä.

Suljin silmäni, ja kun avasin ne taas,

rotta oli kuollut.

Rottamies sujautti rahat taskuunsa -

ja sylki suutaan puhtaaksi.

Siitä tehdään lakritsia.

Rotanverestä tehdään makeistehtailla lakritsia.

Tilkka rotanverta ei tee pahaa.

Olet kerrassaan kuvottava.

Mutta tekin olette syöneet sitä.

Patukoissa ja lakritsinauhoissa käytetään rotanverta.

Emme halua kuulla enää sanaakaan.

Sitä keitetään isoissa padoissa ja hämmennetään sauvoilla.

Se on makeistehtaiden salaisuus.

Kukaan ei tiedä paitsi veren toimittavat rotanpyydystäjät.

Hän huomasi, ettei yleisöä kiinnostanut.

Ilmeemme olivat pahoinvoivat ja suuttuneet.

Hän käännähti sanomatta enää sanaakaan.

Katsoimme, kun hän luikki tielle hitaasti hipsuttaen.

Askelista ei kuulunut ääntä edes soralla.

Outoa.

Rotat eivät syöneet myrkkykauraa.

Heinäsuovassa täytyy olla jotain ravintoa.

DAHL ASUI 1940-LUVULLA AMERSHAMISSA JA KIRJOITTI SIELLÄ -

CLAUDIN KOIRA -KOKOELMAN SEUDUN JA SEN ASUKKAIDEN INNOITTAMANA.

ROTANPYYDYSTÄJÄ ON SIITÄ KOKOELMASTA.

IV: MYRKKY

Saavuin keskiyöllä kotiin.

Sammutin tullessani etuvalot,

ettei niiden loiste herättäisi Harry Popea.

Turha vaiva. Hänellä oli valot päällä.

Pysäköin ja menin kuistille.

Laskin askelmat pimeässä, etten astuisi ohi.

Yksi, kaksi, kolme, neljä.

Menin Harryn huoneen ovelle ja kurkistin sisään.

Hän makasi hereillä, ei kääntänyt edes päätään.

Kuulin kuiskauksen, lähes äänettömän.

Auta.

"Auta?"

Työnsin oven auki ja otin askeleen.

Pysähdy.

"Pysähdy?" Kuulin sen vaivoin.

Hänen tuntui olevan vaikea puhua.

Auta. -"Auta?"

Mikä hätänä, Harry?

Riisu kengät.

"Riisu kengät?"

Mieleeni tuli vatsaan ammuttu George Barling,

kun hän nojasi konttiin -

ja mutisi tuskissaan japanilaislentäjästä -

kuiskaten aivan kuin Harry nyt.

George Barling lyyhistyi siihen -

ja kuoli.

Riisu kengät.

"Riisu kengät."

En ymmärtänyt mutta en väittänyt vastaan.

Mikä hätänä? -Älä koske.

Hän makasi selällään osaksi lakanan alla raitapyjamassa hikoillen hurjasti.

Oli kuuma. Minäkin hikoilin mutten näin.

Kasvot ja tyyny olivat märät.

Se näytti malarialta.

Mikä hätänä? -Kraitti.

Mitä? -Kraitti.

"Kraitti?" -Käärme.

Sait pureman. Missä, koska?

Ei.

Mitä?

Ei purrut vielä.

Olin ymmälläni. Katsoin häntä hölmönä.

Kraitti vatsalla. Nukkuu.

Pompahdin kauemmas tahtomattani.

Tuijotin vatsan peittävää lakanaa.

Oli mahdotonta nähdä, oliko sen alla jotain.

Väitätkö tosiaan, että vatsallasi nukkuu kraitti?

Kyllä.

Mistä se tuli?

Ei olisi pitänyt kysyä mitään vaan käskeä hänen olla hiljaa.

Makasin selälläni ja luin. Tunsin jotain rinnallani kirjan takana.

Se kutitti.

Näin silmäkulmastani kraitin liukuvan pyjamallani.

Pieni, ehkä 25-senttinen.

Tiesin olla liikkumatta. Tarkkailin sitä.

Luulin, että se menisi lakanan päälle.

Harry oli hetken hiljaa.

Hän varmisti, ettei kuiskailu häirinnyt otusta.

Se meni alle.

Tunsin sen pyjaman läpi vatsallani.

Sitten se pysähtyi. Nyt se nukkuu.

Olen odottanut.

Kauanko? -Monta tuntia.

Tunteja tuntien perään.

En voi olla enää kauan liikkumatta. Yskittää.

Itse asiassa kraitin käytös ei ollut yllättävää.

Ne viihtyvät asumusten lähellä ja hakeutuvat lämpöön.

Yllättävää oli se, ettei Harryä ollut vielä purtu.

Purema on hirvittävän tappava, ellei sitä hoideta -

välittömästi vastamyrkyllä.

Se on pieni otus, tällainen.

Se voi mennä huomaamatta -

raollaan olevasta ovesta esimerkiksi lapsen huoneeseen.

Eräs teetilan pehtori kertoi lampaasta, jota oli purtu jalkaan.

Kun hän oli avannut ruhon, veri oli ollut mustaa kuin terva.

"No niin, Harry", sanoin nyt itsekin kuiskaten.

"Älä liiku äläkä puhu, ellei ole pakko.

Se puree vain, jos pelästyy. Hoidamme tämän."

Hiippailin ulos huoneesta ja hain terävän veitsen keittiöstä.

Panin sen taskuuni siltä varalta, että kraitti purisi Harryä.

Tekisin haavan ja imisin myrkyn ulos.

Sanoin: "Harry, on parasta,

että vedän varovasti lakanan alas ja vilkaisen."

Senkin idiootti.

Ääni oli eleetön. Hän puhui niin hitaasti ja vaimeasti.

Hän elehti vain silmillään ja suupielillään.

Valo säikäyttää. Käärme tappaa minut.

Hyvä huomio.

Jospa kiskaisen lakanan ja pyyhkäisen sen äkkiä…

Kutsu lääkäri.

Katse sanoi, että minun olisi pitänyt älytä itse.

Lääkäri, tietysti. Kutsun tri Ganderbain.

Kipitin etsimään tri Ganderbain numeron -

ja pyysin keskusta kiirehtimään.

Tohtori, täällä Woods. -Iltaa. Ettekö ole nukkumassa?

Tuokaa heti seerumia kraitille.

Seerumiako? Ketä on purtu?

Kysymys raikui korvaani kuin pieni räjähdys.

Ei ketään vielä.

Harry Popella on käärme vatsalla lakanan alla.

Linja hiljeni noin kolmeksi sekunniksi.

Sitten tohtori sanoi, ei enää räjähtävästi vaan hitaasti…

Hän ei saa liikkua eikä puhua. Ymmärrättekö?

Totta kai. -Tulen heti.

Hän laski luurin. Menin takaisin.

Harryn katse seurasi minua.

Tohtori käski olla liikkumatta.

Mitä hän luulee minun tekevän?

Emmekä saa puhua.

Ole sitten vaiti.

Toisen suupielen lihakset, joilla hymyillään,

alkoivat nykiä pientä liikettä.

Se jatkui hetken hänen vaiettuaan.

En pitänyt siitä enkä tavasta, jolla hän puhui.

Tri Ganderbain auto kurvasi pihaan.

Menin vastaan.

Missä hän on? -Tohtori ei odottanut vastaustani.

Hän käveli ohitseni ja laski laukkunsa tuolille.

Hänellä oli pehmeät tohvelit.

Hän käveli äänettömästi kuin varovainen kissa.

Harry seurasi häntä katseellaan.

Vuoteelle päästyään tohtori hymyili Harrylle -

rauhoittavasti kuin sanoakseen…

Ei huolta, pikku juttu. Tri Ganderbai hoitaa asian.

Hän meni keittiöön. Menin perässä.

Hän avasi laukun.

Ensin täytyy pistää seerumia, mutta hän ei saa säpsähtää.

Hänellä oli neula ja pieni pullo.

Hän otti neulaan vaaleankeltaista nestettä.

Hän antoi sen minulle. -Pitele tätä.

Palasimme huoneeseen.

Harryn silmät ammottivat kirkkaina.

Tohtori kääri varovasti hihan ylös kättä liikuttamatta.

Hän pysyi loitolla ja kuiskasi…

Annan pienen pistoksen. Älkää liikkuko.

Pitäkää vatsalihaksenne rentoina.

Harry katsoi neulaa. Hymylihas alkoi taas nykiä.

Tohtori sitoi kumiletkun Harryn hauikseen.

Hän pyyhkäisi ihoa alkoholilla,

katsoi ruiskua valoa vasten, tiirasi annosta ja ruiskautti nestettä.

Harryn kasvot peitti hiki,

joka kimmelsi kuin sulava kasvovoide valuen tyynylle.

Näin sinisenä pullottavan suonen kiristyssiteen alla.

Näin neulan, jota Ganderbai piteli iholla.

Hän työnsi sen sivusta suoneen -

hitaasti ja varmasti kuin juustoon.

Harry räpäytti silmiään muttei liikkunut.

Ganderbai kumartui Harryn korvalle.

Nyt selviydytte, vaikka se purisi, mutta älkää liikkuko. Palaan pian.

"Selviääkö hän nyt?" kysyin. -Ehkä, ehkä ei.

Tohtori pyyhki otsaansa ja puri huultaan.

Tähän on konsti.

Hän puhui hitaasti ja yritti ajatella puhuessaan.

Annamme nukutusainetta -

otukselle sen makuupaikalla.

Se oli mainio ehdotus.

Se ei toimi varmuudella.

Nukutus tehoaa vaihtolämpöisiin hitaasti,

mutta en keksi muuta. Eetteri tai kloroformi?

Nyökkäsin.

Kumpi? -Kysyikö hän minulta? En tiedä.

Kloroformi.

Hän vei minut eteiseen.

Ajakaa talolleni. Poika odottaa teitä.

Tässä avain myrkkykaappiini.

Kloroformissa on oranssi etiketti.

Nimi lukee siinä. Odotan täällä kaiken varalta.

Nopeasti.

Kengät. -Ette tarvitse niitä.

Ajoin kovaa ja palasin vartin päästä.

Hän tietää, mitä teemme, mutta hän alkaa tietysti hermoilla.

En tiedä, kauanko hän jaksaa.

Harry makasi vuoteessa samassa asennossa.

Kasvot olivat valkeat ja märät. Hän katsoi minua.

Hymyilin ja nyökkäsin.

Tohtori otti kiristyssiteenä toimineen letkun.

Toisessa päässä oli paperisuppilo.

Hän veti osan lakanasta patjan alta,

otti kumiletkun ja alkoi työntää sitä lakanan alle.

En tiedä, kauanko siinä meni.

Ehkä 20 minuuttia tai 40. En nähnyt letkun liikkuvan,

mutta näkyvä osa lyheni vähitellen.

Tohtorikin hikoili nyt -

isoja karpaloita otsalla ja ylähuulella, mutta kädet olivat vakaat -

ja katse tiukasti lakanassa Harryn vatsalla.

Hän ojensi kätensä kloroformille.

Irrotin korkin ja panin pullon hänen käteensä.

Pitelin sitä, kunnes hänellä oli hyvä ote.

Herra Pope, kastelen nyt patjan. Se tuntuu kylmältä.

Varautukaa älkääkä liikkuko. -Vauhtia!

Harry korotti nyt äänensä.

Tohtori katsoi häntä pistävästi ja jatkoi työtään.

Hän kaatoi nestettä suppilon kautta letkuun.

Kaatoi lisää ja odotti taas.

Kloroformin äitelä haju levisi huoneeseen -

herättäen ikäviä muistoja hoitajista ja kirurgeista valkoisessa salissa.

Tohtori jatkoi kaatamista,

ja sakea höyry leijui kuin savu suppilon yllä.

Hän odotti, kaatoi vielä kerran ja ojensi pullon.

Hän veti letkun varovasti pois ja nousi. Tehtävä taisi koetella hänen hermojaan,

sillä hänen äänensä kuulosti tältä.

Odotetaan 15 minuuttia varmuudeksi.

Kerroin Harrylle.

Odotetaan vartti. -Kuulin kyllä!

Sillä kertaa tohtori käännähti kasvot vihaisina.

Hän katsoi Harryä tuimasti. Harryn hymylihas alkoi nykiä.

Odotimme vartin.

Tohtori tuijotti sen ajan Harryä eriskummallisella, tuikealla katseella -

kuin pakottaen tahdollaan Harryn pysymään visusti aloillaan.

Hän tuijotti herkeämättä ja puhumatta -

mutta tuntui huutavan.

Jotain tällaista. -Älä liiku! Älä puhu!

Et saa pilata tätä nyt! Kuulitko?

Harry makasi hiljaa suupieli nykien, hikoili, räpytteli silmiään,

katsoi minua, lakanaa ja kattoa mutta ei tohtoria.

Silti tohtorilla oli ote häneen.

Kuin joku olisi puhaltanut ilmapalloa,

joka räjähtäisi, mutten voinut olla katsomatta.

Lopulta tohtori nyökkäsi ja tiesin, että hän oli valmis.

Toiselle puolelle. Vedämme lakanan yhdessä alas.

Hitaasti. Liikkumatta, herra Pope.

Harryn rinta tuli näkyviin.

Näin pyjamahousujen valkean nyörin siististi rusetilla.

Sen alla näin helmiäisnapin.

Pyjamassani ei ollut sellaista. Nappisepalusta saati helmiäistä.

Outoa, miten joskus miettii joutavia jännällä hetkellä.

Muuta vatsalla ei ollutkaan.

Olkaa liikkumatta.

Tohtori syynäsi Harryn kehoa yltä päältä.

Varokaa. Se voi olla missä vain, lahkeessakin.

Harry nousi.

Hän liikkui ensi kertaa.

Hän ponnahti sängylle ja ravisteli jalkojaan.

Luulimme käärmeen purreen. Tohtori haki skalpellia,

mutta sitten Harry pysähtyi, katsoi patjaa ja huusi…

Se ei ole täällä!

Tohtori oikaisi vartensa ja katsoi Harryä.

Harry oli kunnossa. Ei puremaa.

Hän ei saisi puremaa eikä kuolisi.

Kaikki oli hyvin.

Tavallaan.

Ehkä näitte unta, herra Pope.

Äänestä kuuli,

ettei tohtori tarkoittanut kiusoitella.

Hän yritti vain keventää tunnelmaa.

Harry ei ymmärtänyt. Hän seisoi sängyllä -

ja mulkoili tohtoria posket punehtuen.

Vihjaatteko, että valehtelen?

Tohtori katsoi Harryä liikkumatta.

Harry otti askeleen silmät kiiluen.

Saastainen Bengalin viemärirotta. -"Vaiti, Harry", sanoin.

Saastainen, ruskea pikku… -Vaiti!

Alakastinen… -Tuki suusi!

Lopettakaa!

Tri Ganderbai lähti. Seurasin häntä kuistille.

Sanoin: "Hän on päästään sekaisin."

Menimme pimeässä tohtorin vanhan Morris-auton luokse.

Hän nousi autoon. "Teitte ihmeen", sanoin.

Pelastitte hänen henkensä. -Tuskin.

Mahdollisesti. Hän saa kiittää teitä.

Hän on henkensä velkaa teille. -Ei ole.

Olen pahoillani.

Ette voi olla.

Tri Ganderbai käynnisti auton ja ajoi pois.

DAHL ALKOI KIRJOITTAA "MYRKKY"-TARINAA TAMMIKUUSSA 1950.

HÄN NIMESI WOODSIN HAHMON -

ATEENAN TAISTELUSSA MENEHTYNEEN LENTÄJÄTOVERINSA MUKAAN.

Tässä joitakin ominaisuuksia, joita kaunokirjailijalla tulisi olla.

Tarvitaan vilkas mielikuvitus.

Täytyy osata kirjoittaa hyvin, millä tarkoitan,

että täytyy osata herättää kuvaus eloon lukijan mielessä.

Kaikilla ei ole sitä kykyä. Se on lahja. Ihmisellä joko on se tai ei ole.

Tarvitaan sinnikkyyttä, eli toisin sanoen -

täytyy kyetä jatkamaan työtään luovuttamatta koskaan.

Tunnista toiseen.

Päivästä toiseen.

Viikosta toiseen.

Kuukaudesta toiseen.

Vuosi toisensa jälkeen.

Täytyy olla perfektionisti.

Se tarkoittaa, ettei tekstiin saa olla tyytyväinen,

ennen kuin sen on hionut niin hyväksi kuin suinkin voi.

Tarvitaan itsekuria.

Kirjailija työskentelee yksin, ilman työnantajaa.

Kukaan ei ole antamassa potkuja, jos ei ilmesty töihin,

eikä moittimassa, jos laiskottelee.

Hyvästä huumorintajusta on paljon apua.

Aikuisten kirjoissa se ei ole ehdoton tarve,

mutta lasten kirjat vaativat sitä.

Ja lopuksi…

Tarvitaan jonkin verran nöyryyttä.

Kirjailija, joka pitää teoksiaan mainioina,

joutuu vaikeuksiin.

Tekstitys: Suvi Niemelä