Original subtitles

Ajatuksena oli rakentaa muuri, jonka valmistuttua keikka päättyisi.

Konsertin aikana kohoaisi muuri meidän ja yleisön väliin.

Katsotaan, milloin yleisö häipyisi.

Hetkinen... Minä en haluaisi olla mukana siinä yleisössä.

The Wall kertoi muureista, joita ihmisten väliin rakennetaan.

Show'n aloitus oli kekseliäs.

Lavalla oli yhtye, oletettavasti me, esittämässä ensimmäistä laulua.

He olivat kuitenkin muita soittajia naamioituneina meiksi.

Olimme puhuneet siitä, että olimme niin kasvottomia, ―

että voisimme panna jonkun muun esittämään Pink Floydia.

Pink Floyd oli hyvin suosittu yhtye.

Yhtä suosittu kuin Led Zeppelin ja Deep Purple.

Silti he olivat kasvottomia. Kukaan ei tiennyt, miltä he näyttivät.

He eivät olleet yksilöllisiä tähtiä.

Vielä nykyäänkin on vaikeaa muistaa heidän kasvojaan.

Joka tapauksessa Pink Floyd halusi olla tunteita herättävä mielikuva.

Meihin ja tekemisiimme on aina liitetty salaperäisyyttä.

Emme ole päässeet irti, emmekä erityisesti ole yrittäneetkään ―

irrottautua uran alun psykedeelisyydestä.

Popyhtye Pink Floyd esittää kappaleen Scarecrow―

siirtäen psykedeeliset värinsä ulkoilmaan.

Pink Floyd oli aloittaessaan opiskelijoiden yhtye ―

Regent Streetin teknisessä opistossa vuonna 1965 tai 1966.

Yhtyeestä tuli ammattimainen 1967, ―

kun teimme levysopimuksen EMI:n kanssa.

Meitä oli neljä. Minä rummuissa, Roger Waters soitti bassoa, ―

Richard Wright koskettimia ja Syd Barrett kitaraa.

Olin keskikoulussa, kun ilmestyi levy The Piper at the Gates of Dawn.

Se lamautti minut täysin.

Siinä on esillä muun muassa vahva melodisuus, ―

joka liitettiin 60―luvun brittipopiin.

Lauluja ympäröi outo elektroninen pyörre, ―

joka oli aitoa psykedeliaa.

Olimme tavallaan niin ylimielisiä, ―

että kieltäydyimme soittamasta singlebiisejä keikoilla.

Emme olleet kovin suosittuja Lontoon ulkopuolella.

Pisimmälle he kehittivät ideaa pitkästä performanssista, ―

joka kestäisi 40 minuuttia kehitellen ideoita ja musiikkia.

Yritettiin päästä mahdollisimman lähelle huumekokemusta.

Sen takia kaikki yrittivät arvostaa sitä.

Siihen aikaan nuori sukupolvi käytti paljon huumeita.

Se oli psykedeelistä hippiaikaa.

Aineita nappailtiin paljon, mutta yhtyeemme ei tehnyt niin.

Sydiä lukuun ottamatta.

Hänen tarinansa tiedetään. Älä vain kysy, mikä se on.

Alussa Syd Barrett teki biisimme.

Singlet olivat Sydin tekemiä.

Ensilevyn kappaleet ovat lähes kaikki Sydin. Ehkä yksi on Rogerin.

Minä tein pari laulua ekalle levylle, ―

mutta ilman muuta Syd oli luova voimamme.

Sydille kävi niin, ―

että kun teimme toista albumiamme, ―

hän ei enää pystynyt työskentelemään.

Se on hyvin surullinen tarina.

Hän oli huumeajan uhri.

Hän käytti liikaa happoa.

Ainahan on mietitty sitä, ―

johtuiko Sydin sekoaminen pelkästään huumeista, ―

vai oliko hän herkkänä nerona altis muutenkin.

Ei ole epäilystäkään siitä, ―

että hallusinogeenit tai mitkä tahansa piristeet tai rauhoittavat ―

voivat vain pahentaa oireyhtymää, jota kutsutaan skitsofreniaksi.

Ne eivät varmasti olleet hyväksi.

Kun Syd menetti järkensä, ―

sain kuulla vihjeitä siitä, että muutoksia saattaisi tapahtua.

Joulun jälkeen vuonna 1967 he soittivat ja kysyivät, ―

liittyisinkö minäkin bändiin ja auttaisin konserteissa.

Ajatus taisi olla se, että Syd jäisi kotiin ja minä hoitaisin keikat.

Syd istuisi kotona ja tekisi musiikkia yhtyeelle.

Pian huomattiin, ettei se onnistu.

Meillä oli onnea, sillä Davessa saimme loistavan sijaisen.

Hyvän laulajan ja hienon kitaristin. Etenimme uusille alueille.

Oli varhaisia juttuja, kuten pitkä kappale A Saucerful of Secrets, ―

joka oli Sydin jälkeisen ajan ensimmäisiä uusia juttuja.

Halusimme tehdä pitkän biisin, jossa olisi alku, keskiosa ja loppu.

Se oli hyvin esoteerinen kappale, ―

mutta monet olivat kiinnostuneita sellaisesta.

Yleisö oli suppea, mutta merkittävä.

Myyntimenestys tuli vasta The Dark Side of the Moon―levyllä.

Siihen asti Floyd oli kulttibändi.

Niihin aikoihin olin kaiketi alkanut löytää jonkinlaisen oman ääneni.

Lauluihin alkoi tulla lähes kertovaa tekstiä.

Ainakin toisiinsa liittyviä asioita.

The Dark Side of the Moon ―levy ―

oli selvästikin suuri muutos ja yhtyeen merkkipaalu.

Kun levyä äänitettiin, se oli aluksi instrumentaalinen.

Äänitysten lopulla tiesimme, että olimme tehneet hyvän levyn.

Kaikki olivat siitä yhtä mieltä.

Se levy nosti heidät ―

pienen yleisön radio―ohjelmasta yleiseen tietoisuuteen.

Kaikki muistavat Dark Side of the Moonista sen, ―

että levy nousi myydyimpien albumien listalle pitkiksi ajoiksi.

En nyt muista tarkkaan, ―

mutta se pysyi Billboardin listalla varmaan 5 ― 6 vuotta.

Yhtäkkiä levyjä meni kaupaksi Amerikassa, ―

ja asemamme muuttui täysin.

Saavutimme kaiken, mitä olimme halunneet saavuttaa.

Olimme maalissa.

Roikuimme mukana vielä vuosia, mutta homma oli jo tehty.

Pink Floydista tuli ensi kertaa valtavirtaa.

Hirvittävän paljon ihmisiä halusi tulla katsomaan meitä.

On sanottava, että monet heistä ―

eivät välttämättä tulleet musiikin takia ―

vaan katsomaan show'ta ja juhlimaan.

Tilanne paheni jatkuvasti.

Puolet yleisöstä oli idiootteja, jotka karjuivat koko ajan.

Ajattelin, etten enää halunnut olla mukana siinä. Se oli kamalaa.

Rogerista tuntui, että olimme menettäneet yhteyden yleisöön.

Oli suuri ero siinä, mitä me teimme ja mitä he odottivat näkevänsä.

Olimme eri aaltopituudella.

Tunnetun tarinan mukaan syljin jotakuta Montrealin stadionilla.

Joku kakara roikkui lavan edessä.

Jossain vaiheessa minulla napsahti.

Menin pojan eteen ja syljin häntä kasvoihin.

Jälkeenpäin olin siitä hyvin apeana.

"Mihin oikein alennuin? Kamalaa."

"En enää kestä tätä. En halua enää tehdä tätä."

Sinä iltana tai seuraavana päivänä ―

sain teatraalisen ajatuksen muurista, ―

joka eristäisi lavan kokonaan.

Se kuvastaisi yleisöstä vieraantumisen tunnettani.

Kun joku sanoo, ―

että rakennamme keikalla lavan eteen valtavan muurin ―

ja soitamme sen takana yleisölle, joka näkee vain muurin, ―

se aiheuttaa hämmästystä.

Muistaakseni alkuperäinen ajatus oli se, ―

että koko keikka tulisi muurin takaa eikä yleisö näkisi meitä ollenkaan.

Se oli ehkä hieman liian radikaalia.

Soitin tekemiäni demoja muille ja kerroin samalla ideastani.

Luulen, että he pitivät projektia mielenkiintoisena.

The Wallista tuli teatteria.

Yli vuosi ennen kuin esitys alkoi toteutua, ―

tein piirroksia ja luonnoksia siitä, millainen show'sta voisi tulla.

Yritin saada muut ajattelemaan, että homma oli toteutettavissa.

Piti vakuutella, että he pystyisivät siihen.

En itsekään tiennyt, oliko se mahdollinen.

Kukaan ei ollut yrittänyt moista, ja vaikeaksi se osoittautuikin.

Minä ja Jonathan Park kuitenkin järjestimme asian.

Minun osuuteni oli tekninen toteutus.

Kun kuvakäsikirjoitus on valmis, miten show toteutetaan?

Miten tiilet tehdään? Miten niistä rakennetaan muuri?

Miten muuri kaadetaan?

Miten muuriin saadaan aukkoja ja huone? Kaikkea sellaista.

Muurin takana oli viisi nostolaitetta, jotka nousivat yli 10 metriin.

Niillä muurinrakentajat työskentelivät.

Tiilet tuotiin heille lavan sivustoilta.

Muistan, ettemme pitäneet mitään mahdottomana.

Nuorina ja itsevarmoina etsimme vain ratkaisua.

Mehän olimme opiskelleet arkkitehtuuria.

Esitys oli osa ajan henkeä, liikuteltavaa arkkitehtuuria.

The Wall esitettiin 29 kertaa.

Joka kerta tein oman osuuteni muurin takana.

Kun Roger esitteli ideansa muurista lavan edessä, ―

en pitänyt sitä mahdottomana tai liian mahtailevana.

Rakastan lavatyöskentelyä ja pidän mahtavuudesta.

Mitä isompaa, sitä enemmän pidän siitä.

Puhuin Gerryn kanssa ilmatäytteisistä hahmoista.

Äidistä, vaimosta ja opettajasta.

Gerry teki hienoja ilmaisuvoimaisia luonnoksia.

Minä tein polystyreenistä keittiöveitsen avulla mallit, ―

jotka hän hyväksyi.

Halusin hahmoista mahdollisimman erikoiset.

En halunnut realistista tyttöystävää.

Tyttöystävä oli melko vaarallinen, ―

joten sain ajatuksen rukoilijasirkasta.

Esitys oli yhdistelmä, ―

jossa musiikki ja teatteri yhdistyivät tila―arkkitehtuuriin, ―

mikä oli käsitteellisesti mielenkiintoista.

Esitys sai siitä pysyvää ikonista arvoa.

Jotta valot pääsivät oikeuksiinsa, ―

muuriin jätettiin isoja aukkoja.

Siten yleisö näki yhtyeenkin ja ymmärsi tapahtumat.

Myös aukkojen täyttäminen oli teatraalinen kokemus.

Vähitellen aukotkin täytettiin, ―

kunnes ensimmäisen näytöksen lopulla ―

puuttui vain yksi tiili kasvojen korkeudelta.

"Hyvästi." Siihen päättyi alkupuolisko.

Lavalla oli vain iso valkoinen muuri. Yleisö meni ostamaan popcornia.

Siinä vaiheessa moni taisi miettiä: "Hitto vie. Mitä nyt tapahtuu?"

Nyt on 20 minuutin väliaika. Sitten seuraa toinen näytös.

The Wallin aikoihin Pink Floyd oli yhden miehen yhtye.

No, ei ehkä ihan, mutta Roger Waters oli tiukasti sen johdossa.

The Wall on hieno levy.

Mutta se oli myös...

Juuri sitä aikaa, kun bändi hajosi.

Minulla oli paineita saattaa projekti loppuun.

Yritin saada Rickiä auttamaan siinä.

Hän kieltäytyi, ja tiemme erkanivat.

Tuntui siltä, ettei Rick halunnut osallistua siihen.

Tilanne oli turhauttava meille kaikille.

Rickiä varmaankin raastoi kaksi tunnetta.

Se, ettei hän halunnut enää jatkaa, ―

ja se, että Roger yritti potkia häntä pois.

Kun on oltu yhdessä niin kauan, ―

olisi asiallista kysyä vastahakoiselta jäseneltä, ―

mistä kiikastaa ja voidaanko asia järjestää.

Mutta ei.

Roger käyttäytyi tuolloin siten, ettei niin ei voinut tehdä.

Sain lukea monenlaista. "Roger heitti Rickin ulos ja teki sitä ja tätä."

Minusta olen nyt päässyt polullani siihen asti, ―

ja olen terapiassani niin pitkällä, ―

etten enää tunne voimakasta halua ―

puolustella itseäni tai osallistua tähän asiaan.

Minun olisi ollut vaikea sanoa, että nyt minä lähden.

Halusin tehdä levyn valmiiksi ja hoitaa keikat.

Hyvä, että tein niin.

Tuntui oudolta ajatella tätä vertausta, ―

että The Wall kertoi pulmista, joita keskustelun puute aiheuttaa.

Samalla yhtyeen jäsenet eivät pystyneet puhumaan keskenään.

Me kaikki olimme silloin sotajalalla keskenämme.

Backstagella kullakin oli oma asuntovaununsa.

Olikohan vain minulla...

Luulen, että kaikkien ovet olivat poispäin muista.

Keskelle jäi ei―kenenkään―maa.

Se oli kamalaa. Inhottava ilmapiiri.

Lavan ulkopuolella meni huonosti.

Elin jännitystilassa, koska olin vihainen ja järkyttynyt tilanteesta ―

ja olin allekirjoittanut sopimuksen siitä, että jätän bändin.

Jäsenten välillä ei enää ollut ystävyyttä.

Tuntui upealta seistä mikrofonin kanssa muurin takana.

"Huutakaapa tämän läpi, mulkut. Nyt ette voi loukata meitä!"

Olin eristyksissä muurini takana.

Alun perin muurin piti pysyä loppukeikan ajan.

Yksikin kappale varmaan riitti yleisölle.

Sen jälkeen muuri avautui, ―

ja Roger istui motellihuoneessa ―

ympärillään oma muurinsa.

Monista meistä musiikkialalla on joskus tuntunut samalta.

Vaikuttavimmat kappaleet huomattiin vasta harjoitusten loppupuolella.

Roger lauloi muurin edessä, ja Dave ilmestyi sen päälle.

Sellaista emme olleet alun perin suunnitelleet.

Joku sai ajatuksen, että minä nousisin muurin päälle.

Minulta tultiin hermostuneesti kysymään, ―

mitä mieltä olisin muurille nousemisesta.

He luulivat, että kieltäytyisin.

Minusta idea oli hiton hyvä.

Muuri oli passiivinen rakennelma, ―

mutta sitä elävöitettiin, sen kanssa leikittiin, ―

ja siihen heijastettiin Gerald Scarfen animaatioita.

Roger oli aktiivisesti päättämässä, ―

millaisia animaatioita tehtäisiin.

Hän kävi kotonani, missä työskentelin ensin, ―

ja ehdotteli ja kyseli kaikenlaista.

Halusin tehdä jotain perinteisestä Disney―animaatiosta poikkeavaa.

Halusin piirtää realistisempia kuvia ja tehdä niillä vaikutuksen.

Taisimme aloittaa kehittelyn kahdesta hänen ideastaan.

Toinen oli nussivat kukat ja toinen marssivat vasarat.

Vasarat olivat mahtava idea. Yksinkertainen, mutta loistava.

Vasara―idea sai alkunsa, kun mietin symbolia, ―

joka olisi painostava, julma ja säälimätön.

Vasara oli häijyin asia, minkä keksin.

Kun joku on aseistautunut vasaralla, se on häijy kapine.

Lähtökohta oli se. Piirsin vasaran ja mietin, miten se voisi kävellä.

Jossain vaiheessa keksin, että vasaraparista muodostuisi jalat.

Pidin siitä mielikuvasta.

Se oli etenevä, epäröimätön, musertava ja natsimainen kuva.

Mietin, miten filmit näytettäisiin, mutta sehän oli ilmiselvää: muurissa.

Lopulta kolme projektoria näytti filmiä samanaikaisesti.

Vasarat marssivat koko muurin pituudelta.

Geraldilla oli mahtavia ideoita. Minä ihastelin: "Hienoa. Tee lisää."

Animointi on piinallisen hidas prosessi.

Ensin teen luonnokset itse, sitten annan ne pääanimaattorille.

Yhtä sekuntia varten tulee 12 kuvaa. Työ vaatii todella paljon vaivaa.

Floyd―projekti kesti noin kaksi vuotta.

Kun tapasin Rogerin, hän kertoi, ―

että tarina perustui osittain hänen elämäänsä.

Päähenkilö Pinkille tapahtuvia asioita oli tapahtunut hänelle.

Tarinassa on minua, mutta myös muiden ihmisten elämää.

The Wall on siis osittain omaelämäkerrallinen.

Meistä tuntui, että kaikki voivat samastua tarinaan.

Vaikkei se kertonut meistä, me ymmärsimme sen.

Siinä oli todenmukaisia elementtejä.

Jos otetaan yksi niistä, esimerkiksi koulutus, ―

laulu käsittelee lapsuuden kokemusta, ―

johon totisesti voin samastua.

Levyn ainoa hittisingle, Another Brick in the Wall Part 2, ―

oli suuri kaupallinen menestys jouluna 1979.

Se meni listaykköseksi ―

kaksi viikkoa ennen joulua ja pysyi siellä joulun ajan.

Tämä poikkeuksellinen lasten protestilaulu ―

oli hätkähdyttävästi ykkösenä vuosikymmenen vaihtuessa.

Vaikka levy oli suurellista progea, ―

mekin lauloimme leikkikentällä tätä hienoa hymniä.

Sanomalehdissä vastustettiin sitä laulua.

"Miten saatatte sanoa lapsille, ettei haluta koulutusta?"

Lehdissä oli jonkin verran arvostelua.

Kirjoittajat olivat vain kuulleet laulun radiosta ―

eivätkä yhtään tienneet, mistä The Wallissa oli kyse.

Jossain haukuttiin laulua siveettömäksi.

Se hölmö ei yhtään tiennyt, mistä puhui.

Kappale iski suoraan brittinuorison tajuntaan.

Jos kysyy keltä tahansa ikäiseltäni, reaktio oli samanlainen.

On kiinnostavaa, että juuri '79 Thatcher valittiin pääministeriksi.

Voisi kirjoittaa tutkielman siitä, ―

että säe "Emme tarvitse koulutusta" oli reaktio Thatcheriin.

Thatcherin aikakauden alussa ―

siitä tuli niiden ihmisten hymni, joita riistettäisiin 80―luvulla.

Kun olin käyttänyt animaatioihin puoli miljoonaa puntaa, ―

ajattelin, että olisi hölmöä, ellei tehtäisi elokuvaa, ―

joka hyödyntäisi kaikkea sitä työmäärää.

Minun ja Alan Parkerin kuvaajan piti toimia ohjaajina.

Itse konsertista oli mukana melko paljon materiaalia, ―

jonka ohjasin ehkä vain viikon aikana.

Sitten päätettiin, ettei se toimisi.

Silloin Alan Parker otti varsinaisesti ohjaajan paikan.

Alan teki loistavan päätöksen, ―

kun ei halunnut yhtyettä elokuvaan.

Rogerilla oli selvä kuva siitä, mitä hän halusi kertoa.

Minun piti vetää se hänen päästään ja muuttaa elokuvaksi.

Meillä oli tapana pitää aivoriihtä Gerry Scarfen luona.

Niissä keskusteluissa käsikirjoitus muotoutui.

Alan kyseli, että mitä sitten tapahtui.

Ja minä kerroin mitä muuta muistin.

"Hyvä, voimme käyttää sitä ja sitä ja sitä..."

Isän kuolema sodassa on suoraan Rogerin elämästä.

Kaikki se pelko ja tuska, mitä elokuva pursuaa, ―

on peräisin Rogerin ajatuksista ja kipeästä menneisyydestä.

Sisäiset konfliktit, joiden myötä hahmo muuttuu fasistisiaksi, ―

ovat minulta peräisin.

Muuten en olisi voinut kirjoittaa vaikka oikeudenkäyntikohtausta.

Tunnustin oman pimeän puoleni.

Kai ihmiset tajusivat, että se oli satiiria.

Toivottavasti tajusivat. Olisihan kauheaa, ellei se olisi ollut satiiria.

Kun aloitin roolittamisen, tapasin ehdokkaita Lontoossa.

Näyttelijöitä, jotka ehkä haluaisivat laulaa.

Tapasin ehdokkaita myös New Yorkissa.

Vain näyttelijöitä, koska en ajatellut käyttää ketään muusikkoa.

Sitten tajusin, ettei löytyisi tarpeeksi karismaattista näyttelijää.

Kun Bob Geldof tuli haastatteluun, kysyin tiesikö hänThe Wallin.

"Vain muurin puutarhassani."

Alku ei ollut välttämättä paras mahdollinen.

Bobin saamisesta elokuvaan on olemassa hauska tarina.

Se meni niin, että...

En muista Bobin managerin nimeä, mutta irkku hänkin oli.

He lähtivät taksilla lentokentälle.

Manageri kertoi Bobille, että oli tullut tarjous näytellä leffassa.

Hän kysyi, pidinköThe Wallista.

Kerroin mielipiteeni parilla terävällä sanalla.

Hän kehotti harkitsemaan asiaa.

"Se olisi hyvä urasi kannalta." "Minähän en siihen mene."

"Mitä pitäisi tehdä?" "Näytellä päähenkilöä, Pinkiä."

"Vitut. Vihaan Pink Floydia." Keskustelu jatkui lentokentälle asti.

Bob ei tiennyt, että taksikuski oli minun veljeni.

Uskomaton sattuma.

Se oli vain joku taksi, jonka vinkkasimme tai soitimme.

Ja kuski olikin Rogerin veli tai serkku.

Hän meni saman tien Rogerin luo.

"Bob Geldof oli taksissani. Hän sanoi, että leffasi on paska."

Mahtava juttu. Veli soitti minulle. "Arvaa, kuka oli taksissa."

Floydista en välittänyt, mutta Parkerista kyllä.

Parker on ilman muuta Britannian parhaita ohjaajia.

Minähän en ole näyttelijä.

Minun täytyi yrittää ymmärtää henkilöä, josta elokuva kertoi.

Ymmärsin häntä poplaulajana, mutta siihen se päättyikin.

Mielensä syövereissä hänestä tuli kansankiihottaja.

Hän syöksyy depressioon.

Luulen, että se mitä valkokankaalla näkyy, on hänen henkinen tilansa.

Ajattelit siis, että olisi kiva lähteä konserttiin.

Tuntea jännää hämmennystä ―

ja avaruusheinän hehkua.

Tuntuuko jokin hieman omituiselta?

Eikö tämä olekaan sellaista kuin odotit?

Jos haluat tietää, mitä näiden kylmien silmien takana on, ―

sinun on kynsittävä tiesi läpi tämän naamion.

Yhteistyö alkoi hyvin, mutta pidemmälle mennessä ―

Roger huomasi, että hänestä elokuva pitäisi tehdä eri tavalla ―

kuin mitä Parker halusi.

Minusta me emme oikeastaan olleet eri mieltä.

Kyse oli siitä, kelle elokuva kuului. Elokuvahan on aina ohjaajan.

Teki Roger mitä tahansa, hän haluaa omistaa sen.

Siksi kyse oli siitä, ―

että Roger oli aina huolissaan, kuka saisi kunnian.

Minulle tärkeää oli saada taiteellinen vapaus.

Ensin kieltäydyinkin ohjaajan pestistä, ―

koska arvelin, että hän haluaa määrätä.

En usko, että Roger myöntäisi luopuneensa hallinnasta.

Hänestä tuntuu, että hän johti hanketta.

Luulen, että vaikutin elokuvaan jonkin verran.

Mutta kuten Gerald sanoi, hän, Alan ja minä ―

olimme tottuneet häärimään kukkoina omilla tunkioillamme.

Yhtäkkiä siellä oli tungosta, joten välillä otettiin yhteen.

Minä vain istuin näyttelijän tuolissani ja tarkkailin ilmapiiriä.

Kuulin molempia puolia. Alan sanoi, että muut tekivät hänet hulluksi ―

ja että koko juttu oli perseestä.

Roger sanoi, että oli saanut kyllikseen koko jutusta.

Minä siinä yritin rauhoitella.

Mutta parhaiten mieleeni jäi se, ―

että olin uimataidottomana uima―altaan jääkylmässä vedessä.

Kaiken kaikkiaan ―

kokemus oli surkeimpia koko luovalla urallani.

Elokuva on raskas katsoa.

Se ei anna rauhaa räpäyttää silmiäkään.

On siinä silti paljon hyvää. Alan teki hienoa työtä.

Se on hieno dokumentti, ―

jos sitä katselee pätkittäin. Kannattaa pitää taukoja.

Minusta tarina kerrotaan paremmin levyllä ja konsertissa.

Mielestäni elokuva on vähemmän onnistunut kolmas versio.

Minusta elokuva eroaa siinä, ―

että siinä on yksi ehkä tarpeeton lisäys.

Luodessaan show'n Roger tiesi vaistomaisesti, ―

ettei sen tarvitse olla kerronnallinen, mitä elokuva kuitenkin oli.

Roger tiesi, ettei tarvita rakennetta.

Ei alkua, keskiosaa ja loppua.

Huomenta, kunnianarvoisa tuomari Liero.

Osoitamme selvästi, että edessänne oleva vanki ―

jäi kiinni itse teossa osoittaessaan tunteita.

Kun kuulin levyn ensi kerran, ―

minulla ei ollut aavistustakaan, mikä oli konseptialbumi.

Luulin, että Roger Waters sanoi ja esitti kaiken minämuodossa.

En tajunnut, että levyllä oli eri hahmoja.

Jos vain olisin saanut, olisin kyllä piessyt hänet ojennukseen.

Esitys oli erittäin innovatiivinen.

Teatterillisesti, ei niinkään musiikillisesti.

Pink Floyd aloitti musiikin pioneerina ja uudisti sitten aivan eri alaa.

On kuin he olisivat syntyneet tätä aikaa varten.

Digitalisoimisen ja interaktiivisuuden aikaa varten.

He sopivat nykyhetkeen.

Kun kirjoitetaan konserttien historiasta, ―

The Wallia tullaan pitämään ainutlaatuisena rockshow'na.

Harvat ovat sittemmin tehneet mitään samankaltaista.

Konsertti oli pikemminkin teatteriesitys kuin kiertuekeikka.

Hajottakaa muuri!

Alun perin ajatus oli, että konsertti päättyy muurin valmistumiseen.

"Jestas, nyt se loppui!"

Päätin kuitenkin, että olisi hyvä kaataa muuri ―

ja tehdä loppu valoisammaksi.

Esityksen lopussa Pink murtautuu omista rajoituksistaan ―

ja muuttaa itsensä taas ihmismäiseksi.

Hän vapauttaa itsensä rajoituksista, jotka saivat hänet sulkeutumaan.

Ehkä Roger halusi silloin sanoa, että hänen pitäisi lähteä bändistä, ―

koska se olisi ollut hänelle sopiva katarsis.

Aivan yksin, tai kaksittain, ―

he jotka todella rakastavat sinua ―

kävelevät edestakaisin muurin ulkopuolella.

Pink Floyd julkaisi vielä kolme levyä ja jatkoi esiintymisiä.

1985 Roger Waters lähti menestyksekkäälle soolouralle.

Myötätuntoiset ja artistit ryhtyvät vastarintaan.

Kun he ovat kaikkensa antaneet, osa horjahtaa ja kaatuu, ―

sillä ei ole helppoa ―

hakata sydäntään jonkun kahelin muuriin.

Suomennos: Jussi Pekkanen Yle